»Amyn viettelijän kanssa!» huusi Leicester jyrisevällä äänellä; »sanokaa hänen puolisonsa kanssa! — hänen petetyn, soaistun, arvottoman puolisonsa kanssa — Hän on yhtä varmasti Leicesterin kreivitär kuin minä Leicesterin kreivi. Ettekä Te voi, herra, esittää ainoatakaan oikeuden muotoa, jolla minä en häntä hyvittäisi omasta vapaasta tahdostani. Ja minun tarvitsee tuskin sanoa, etten suinkaan pelkää Teidän pakotustanne.»

Tressilianin jalomielinen luonne kääntyi heti pitämästä silmällä hänen omia henkilökohtaisia asioitaan, vaan kiintyi kokonaan Amyn onnen ja menestyksen edistämiseen. Hän ei luottanut lainkaan Leicesterin häilyviin päätöksiin, etenkin kun hänen mielensä näytti vielä olevan niin kiihdyksissä, ettei tyyni harkinta tullut kysymykseenkään; eikä hän myöskään uskonut Amyn olevan täydessä turvassa kreivin palvelijain käsissä, huolimatta hänen monista vakuutteluisstaan. »Herra kreivi», vastasi hän siis rauhallisesti, »minä en tahdo mitenkään loukata Teitä enkä rakentaa riitaa kanssanne. Mutta velvollisuuteni ritari Hugh Robsartia kohtaan pakoittaa minut saattamaan tämän asian viipymättä kuningattaren tietoon, niin että kreivittären arvo ja asema tulee täysin tunnustetuksi ja tunnetuksi.»

»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra», vastasi kreivi ylpeästi; »älkää rohjetko sekaantua minun asioihini. Ei kenenkään muun kuin Dudleyn ääni saa julistaa Dudleyn häpeää — Minä kerron kaikki itse Elisabetille ja sitten Cumnoriin elämän ja kuoleman vauhdilla!»

Tämän sanottuaan päästi hän hevosensa puusta, heittäytyi satulaan ja lähti ratsastamaan täyttä laukkaa linnaan päin.

»Ottakaa minut eteenne, herra Tressilian», pyyteli poika, nähdessään Tressilianin aikovan pitää samaa kiirettä — »minun tarinani ei ole vielä lopussa, ja minä tarvitsen Teidän suojelustanne.»

Tressilian suostui ja seurasi kreiviä, vaikkeikaan niin hurjaa vauhtia. Matkalla tunnusti poika hyvin katuvaisena, että hän vihastuneena Waylandiin, kun tämä vältteli kaikkia hänen kysymyksiään siitä tuntemattomasta naisesta, vaikka hän oli omasta mielestään monella tavalla ansainnut hänen luottamuksensa, oli siepannut häneltä Amyn Leicesterin kreiville aikoman kirjeen. Hänen aikomuksensa oli ollut jättää se hänelle takaisin eilen illalla, jolloin hän varmasti luuli tapaavansa hänet, Waylandin kun piti esiintymän Arionina naamionäytelmässä. Hän oli kyllä ensin säikähtänyt, nähdessään kenelle kirje oli osoitettu; mutta sitten oli hän päätellyt, että kun ei Leicester kuitenkaan palaisi Kenilworthiin ennen iltaa, olisi kirje jo silloin oikean kuljettajansa käsissä niin hyvissä ajoin kuin yleensä saattoi toivoa sen pääsevän perille. Mutta kun Wayland ei tullutkaan näyttelemään, hänet kun oli sillä välin Lambourne karkoittanut linnasta, ja kun ei poika löytänyt häntä eikä päässyt Tressilianinkaan puheille ja kun hänen hallussaan oli niin mahtavalle henkilölle kuin Leicesterin kreiville osoitettu kirje, alkoi hän ankarasti pelätä kepposensa seurauksia. Varovaisuus, jopa levottomuuskin, jolla Wayland oli puhunut Varneysta ja Lambournesta, oli saattanut hänet otaksumaan, että kirje oli tarkoitettu vietäväksi kreivin omaan käteen ja että hän olisi vahingoittanut ehkä suurestikin sitä naista, uskomalla sen jonkun palvelijan huostaan. Hän oli parikin kertaa yrittänyt päästä Leicesterin puheille, mutta hänen oudonnäköiset kasvonsa ja koko hänen ulkonaisen ihmisensä vähäpätöisyys olivat aiheuttaneet sen, että korskeat ovenvartijat olivat käännyttäneet hänet aina takaisin. Kerran oli hänen kyllä ollut käydä hyvin, kun hän kaikkia soppia ja loukkoja kierrellessään oli löytänyt luolasta lippaan, jonka hän heti tunsi onnettoman kreivittären lippaaksi, hän kun oli nähnyt sen heidän yhdessä matkustaessaan; sillä mikään ei jäänyt hänen tutkivalta silmältään huomaamatta. Koetettuaan turhaan toimittaa sitä Tressilianille tai kreivittärelle pisti hän sen Leicesterin omiin käsiin, kuten olemme nähneet, vaikkei hän, ikävä kyllä, tuntenut häntä valepuvussa.

Vihdoin luuli poika onnistuvansa tehtävässään, kreivin tullessa salin ovipuoleen, mutta juuri kun hän oli raivautumaisillaan hänen luokseen, ehti Tressilian hänen edelleen. Kun pojalla oli yhtä terävä korva, kuin järkikin, kuuli hän heidän sopivan kohtauksesta huvikentällä, ja päätti yhtyä kolmanneksi joukkoon, toivoen joko mennessään tai tullessaan saavansa tilaisuuden antaa kirjeen Leicesterille; sillä kummallisia huhuja alkoi liikkua palvelijain keskuudessa, ja ne panivat hänet pelkäämään kreivittären turvallisuutta. Joku sattuma pidätti Dickonia kuitenkin niin paljon, että hän jäi jälkeen kreivistä ja että hän pylväskäytävään tullessaan näki heidän olevan jo täydessä tappelussa; silloin kiiruhti hän kutsumaan vahtia, aavistamattakaan, että jos heidän välillään verenvuodatusta tapahtui, tapahtui se juuri hänen kepposensa takia. Yhä väijyessään pylväskäytävässä kuuli hän kreivin erotessaan määräävän toisen kohtauksen, ja hän piti heitä sitten tarkasti silmällä coventrylaisten kahakan aikana, kun hän suureksi hämmästyksekseen näki Waylandin väkijoukossa, oivallisessa valepuvussa, mutta ei kuitenkaan niin oivallisessa, ettei hänen vanha toverinsa terävä katse olisi häntä keksinyt. He poistuivat tungoksesta syrjemmälle selittämään toisilleen asemansa. Poika tunnusti Waylandille kaikki, mitä olemme ylempänä kertoneet, ja seppä vuorostaan ilmoitti, että hänen syvä huolensa sen onnettoman naisen kohtalosta oli tuonut hänet takaisin linnan lähettyville, kun hän ensin oli eräässä kylässä noin kymmenen peninkulman päässä Kenilworthista saanut kuulla Varneyn ja Lambournen, joiden vihaa ja väkivaltaa hän pelkäsi, molempain lähteneen linnasta edellisenä yönä.

Vielä puhellessaan näkivät he Leicesterin ja Tressilianin eroavan tungoksesta, hiipivät heidän jäljissään siksi kun he nousivat hevostensa selkään, jolloin poika, jonka nopsajaikaisuudesta olemme ennen maininneet, saapui kuitenkin ajoissa perille pelastamaan Tressilianin hengen, vaikkei hän luonnollisesti voinutkaan pysyä aivan heidän kintereillään. Poika oli juuri päässyt kertomuksensa loppuun heidän ehtiessään parveketornin juurelle.

XXII Luku.

Aurinko jo nousee yli idän vuorten,
Yö petollisin varjoinensa häipyy pois. —
Niin voittaa vilpin vihdoin totuus.