Vanha Näytelmä.
Kun Tressilian ratsasti pitkin siltaa, joka vielä aivan äsken oli ollut niin hullunkurisen ilveilyn näyttämönä, ei hän voinut olla huomaamatta ihmisten ilmeiden ja käytöksen kummallisesti muuttuneen sillä lyhyellä ajalla, minkä hän oli viipynyt poissa. Pilasota oli loppunut, mutta äskeisiin naamiopukuihinsa jättäytyneitä ihmisiä seisoskeli kaikkialla ryhmissä kaupungin asukkaiden tavoin, jota ovat juuri hämmästyttäneet oudot ja tuhoa ennustavat uutiset.
Hänen ennätettyään ulkopihalle oli näky sama — palvelijoita, huoveja ja alempia virkamiehiä seisoi parvissa kuiskailemassa ja tähystelemässä suuren salin akkunoihin, katseissaan kuvastaen sekä levottomuutta että salaperäisyyttä.
Ritari Niklas Blount oli ensimäinen tuttu, jonka Tressilian tapasi ja joka ei jättänyt hänelle kyselemisenkään aikaa, vaan tervehti häntä näin sanoen: »Jumala Sinua armahtakoon, Tressilian, Sinä olet sopivampi talonpoikaistolloksi kuin hovimieheksi — Sinä et osaa esiintyä hänen majesteettinsa seuralaiselle kuuluvalla tavalla — Täällä Sinua huudetaan, kysellään, odotetaan — ilman Sinua ei tulla toimeen; ja tuossa Sinä nyt sitten lopultakin väntystät ja raastat hevosesi niskassa niin vietävän rumaa pojannulikkaa, että Sinua luulisi jonkun imevän paholaisenpenikan kaitaluiseksi hoitajattareksi, joka juuri palaisi tuuletteluretkeltä.»
»No, mikä nyt on sitten hätänä?» kysyi Tressilian, päästäen pojan hyppäämään maahan kevyenä kuin höyhen ja samalla laskeutuen itsekin satulasta.
»Sitä ei tiedä aivan varmaan kukaan», vastasi Blount; »en minäkään ole saanut siitä vainua, vaikka minulla on yhtä tarkka nenä haistamaan kuin kenellä hovimiehellä tahansa. Leicesterin kreivi vain ratsasti sillan poikki niin hurjaa vauhtia kuin olisi tahtonut kaikki survottaa, pyysi päästä kuningattaren puheille ja on nyt tuolla salissa hänen kanssaan; Burleigh ja Walsingham ovat myös siellä — ja Sinuakin haetaan — mutta onko sitten kysymys valtiopetoksesta tai jostakin vielä pahemmasta, sitä ei tiedä kukaan.»
»Kautta taivaan, hän puhuu totta!» vahvisti Raleigh, joka saapui samassa paikalle; »Sinun täytyy viipymättä mennä kuningattaren puheille.»
»Älähän nyt miestä noin hätyytä, Raleigh», varoitti Blount, »muista hänen saappaitaan. — Taivaan nimessä, mene huoneeseeni, rakas Tressilian, ja vedä jalkaasi ne minun uudet kukikkaat silkkikaationi — minä olen pitänyt niitä vain kahdesti.»
»Joutavia!» vastasi Tressilian; »pidä Sinä huolta tästä pojasta, Blount; ole ystävällinen hänelle ja katso, ettei hän pääse karkuun käsistäsi — hän voi olla meille erinomaisen tärkeä.»
Tämän sanottuaan seurasi hän Raleighia kiireisin askelin ja jätti kunnon Blountin siihen seisomaan hevosen marhaminta toisessa kädessä ja pojan kaulus toisessa. Blount katsahti pitkään heidän peräänsä.