»Ei kukaan kutsu minua niihin salaisuuksiin kurkistamaan», puheli hän — »ja tuokin se jättää minut tähän hevosten ja lasten vartijaksi yhtaikaa. Enhän minä siitä toisesta niin välittäisikään, sillä minä pidän paljon hyvästä hevosesta; mutta kun minulle pannaan rasitukseksi tuollainen rujo nulikka! — Mistä sitä nyt niin tullaan, kaunis pikkukuomaseni?»
»Suolta, suolta», vastasi poika.
»Ja mitä sieltä tekemästä. Sinä rikkiviisas paholaisen sikiö?»
»Pyydystämästä räpyläjalkaisia, sinisäärisiä keltanokkia», laukaisi poika.
»Hnyhyy!» vastasi Blount ja katsahti suunnattomiin nauharuusukkeihinsa
—. »Ei, piru Sinulta ruvetkoon enempiä kyselemään.»
Sillä välin kulki Tressilian koko suuren salin läpi, missä ihmettelevät hovimiehet kuiskuttelivat salaperäisesti ryhmäkunnittain, kaikkien tarkoin tähystäessä ovea, joka vei salin perältä kuningattaren omaan huoneeseen. Raleigh viittasi siihen oveen — Tressilian koputti ja pääsi heti sisään. Moni kaula kurkotti katsahtamaan huoneeseen; mutta verho pudotettiin sisäpuolelta niin äkkiä alas, ettei kukaan saanut uteliaisuuttaan vähimmässäkään määrässä tyydytetyksi.
Astuttuaan sisään huomasi Tressilian sydämensä lujasti jyskyttäessä joutuneensa suoraan Elisabetin eteen; kuningatar mitteli lattiaa tavattoman kiihtymyksen vallassa, jota hän ei näyttänyt viitsivän salatakaan; pari kolme hänen viisainta ja luotetuinta neuvonantajaansa vaihtoi levottomia silmäyksiä keskenään, mutta oli puhumatta siksi kunnes hänen raivonsa olisi hieman asettunut. Tyhjän kunniatuolin edessä, jossa Elisabet oli istunut ja joka oli puoleksi kääntynyt sivuttain, niin rajusti oli kuningatar siitä hypähtänyt, oli Leicester polvillaan, käsivarret ristissä, katse maassa, äänettömänä, liikahtamattomana kuin hautojen marmorikuvat. Hänen vierellään seisoi Shrewsburyn kreivi, Englannin silloinen hovimarsalkka, virkasauva kädessään — kreivin miekka oli vyöstään päästettynä hänen edessään lattialla.
»Kuinka, herra!» huusi kuningatar, tullen aivan Tressilianin eteen ja polkien jalkaa aivan kuningas Henrikin tavoin; »Te tiesitte tästä kauniista tekosesta — Te olette myös syyllinen petokseen, jota on juljettu harjoittaa meitä kohtaan — Te olette suurelta osaltanne johtanut meidät tekemään vääryyttä!» Tressilian lankesi polvilleen kuningattaren jalkojen juureen, koska hänen tarkka vaistonsa sanoi hänelle, että oli kovin vaarallista ruveta puolustautumaan niin kiihkeän suuttumuksen hetkellä. »Oletko Sinä mykkä, mies?» jatkoi kuningatar; »Sinä tiesit tästä asiasta — etkö tiennyt?»
»En, armollinen Valtijatar, minä en tiennyt sitä naisraukkaa
Leicesterin kreivittäreksi.»
»Eikä kukaan tule häntä siksi tietämäänkään», jatkoi Elisabet. »Elämäni kuolema! Leicesterin kreivitär! — Minä sanon rouva Amy Dudley — ja hyväpä hänen, ellei hänellä ole kohta syytä sanoa itseään petturi Robert Dudleyn leskeksi.»