»Armollinen Valtijatar», sanoi Leicester, »tehkää minulle mitä suvaitsette — mutta älkää loukatko tätä aatelismiestä — hän ei ole sitä millään tavoin ansainnut.»
»Ja luuletko Sinä hänen tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi?» tiuskaisi kuningatar, jättäen Tressilianin, joka nousi hitaasti ja riensi sitten yhä polvistuvan Leicesterin luo, — »luuletko Sinä hänen tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi, Sinä kaksinkertainen petturi — Sinä kaksinkertainen valapatto? — Sinun puolusteluistasi, Sinun, jonka konnamaisuus on tehnyt minut naurettavaksi alamaisilleni ja vihattavaksi itselleni? — Minä melkein repisin silmät päästäni, kun ne ovat olleetkin niin sokeat!»
Burleigh uskalsi nyt puuttua puheeseen.
»Teidän Majesteettinne, muistakaa, että Te olette kuningatar — Englannin kuningatar — kansanne äiti. — Älkää päästäkö intohimonne myrskyä noin raivoamaan.»
Elisabet käännähti häneen päin, ja kyynel kimalteli hänen ylpeässä, vihastuneessa silmässään. »Burleigh», sanoi hän, »Sinä olet valtiomies — Sinä et käsitä, Sinä et voi käsittää puoleksikaan sitä häpeää — puoliksikaan sitä tuskaa, minkä tämä mies on minulle tuottanut!»
Mitä varovaisimmin, mitä kunnioittavimmin tarttui Burleigh hänen käteensä tällä hetkellä, jolloin hän näki kuningattaren sydämen olevan liikutetuimmillaan, ja vei hänet erilleen muista akkunakomeroon.
»Armollinen Valtijatar», sanoi hän, »minä olen valtiomies, mutta minä olen myöskin mies — mies, joka on vanhentunut Teidän neuvoskunnassanne, jolla ei ole ja jolla ei voi olla muuta tarkoitusperää maailmassa kuin Teidän kunnianne ja onnenne — minä pyydän Teitä: rauhoittukaa!»
»Ah, Burleigh», vastasi Elisabet, »Sinä et tiedä —» kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan vastoin hänen tahtoaankin.
»Minä tiedän — minä tiedän, kunnioitettu Hallitsijattareni. Varokaa, varokaa, ettette johda muitakin arvailemaan sellaista, mitä he eivät tiedä!»
»Haa!» huudahti Elisabet ja vaikeni, ikäänkuin olisi uusi ajatussarja äkkiä lennähtänyt hänen aivoihinsa. »Burleigh, Sinä olet oikeassa — Sinä olet oikeassa — kaikkea muuta, mutta ei häpeää — kaikkea muuta, mutta ei heikkouden tunnustusta — kaikkea muuta, mutta ei petetyn ja ylenkatsotun asemaa. — Kuolema! Jo pelkkä ajatuskin siitä tekee minut hulluksi!»