»Olkaa vain oma itsenne, kuningattareni», virkkoi Burleigh; »ja kohotkaa kauvas heikkouden yläpuolelle, johon ei kukaan englantilainen ole uskova Elisabetinsa vaipuneen; ellei tämän hillitön tuska pakota häntä omaksumaan niin surullista ajatusta.»
»Mitä heikkoutta tarkoitatte, herra kreivi?» kysyi Elisabet ylpeästi; »onko Teidänkin tarkoituksenne viitata sinne päin, että suosio, jota soin tuolle korskealle petturille, olisi johtunut —» Mutta nyt ei hän voinut enää jatkaa alottamaansa mahtipontiseen tapaan, vaan lausui lempeämmin: »Mutta miksi yrittäisin pettää Sinuakin, hyvää ja viisasta palvelijaani!»
Burleigh kumartui suutelemaan hänen kättänsä liikutettuna, ja — harvinainen tapaus hovien aikakirjoissa — vilpittömän myötätunnon kyynel valahti ministerin silmästä kuningattaren kädelle.
On otaksuttavissa, että tietoisuus tämän myötätunnon omistamisesta auttoi Elisabetia kestämään nöyryytyksensä ja hillitsemään rajattoman suuttumuksensa; mutta enemmän vielä vaikutti häneen pelko, että hänen kiihtymyksensä paljastaisi suurelle yleisölle sen loukkauksen ja sen pettymyksen, jotka hän sekä naisena että kuningattarena halusi pitää yhtä hartaasti salassa. Hän kääntyi Burleighista ja asteli ankarana salin lattiaa edestakaisin siksi kunnes hänen kasvonsa olivat saaneet entisen arvokkaan ilmeensä ja hänen eleensä totutun pontevan uljuutensa takaisin.
»Hallitsijattaremme on oma jalo itsensä jälleen», kuiskasi Burleigh Walsinghamille; »pankaa merkille, mitä hän tekee, mutta varokaa vastustamasta häntä.»
Hän lähestyi sitten Leicesteriä ja sanoi tyynesti: »Herra Shrewsbury, me vapautamme Teidät vankinne vartioimisesta. Herra Leicester, nouskaa ja ottakaa miekkanne — neljännestunnin olo marsalkkamme valvonnan alaisena, herra kreivi, ei meidän nähdäksemme ole kovin suuri rangaistus kuukausmäärin meitä kohtaan harjoitetusta petoksesta. Me haluamme nyt kuulla tämän asian kulun juurtajaksain.» — Hän istuutui tuolilleen ja sanoi: »Astukaa esiin, Tressilian, ja kertokaa mitä tiedätte.»
Tressilian suoritti pyydetyn tehtävän jalomielisesti vaijeten niin paljon kuin mahdollista kaikesta, mikä koski Leicesteriä, ja sivuuttaen esimerkiksi kokonaan senkin seikan, että he olivat aivan äskettäin kahdesti miekkoja mitelleet. On hyvin luultavaa, että hän siten teki kreiville hyvän palveluksen; sillä jos kuningatar olisi sillä hetkellä keksinyt jotakin, minkä nojalla hän olisi saattanut purkaa vihaansa häneen paljastamatta tunteita, jotka tuottivat hänelle häpeää, olisi kreivin ehkä käynyt huonosti. Tressilianin lopetettua kertomuksensa oli hän vaiti hetken aikaa.
»Me otamme Waylandin omaan palvelukseemme», virkkoi hän vihdoin, »ja toimitamme sen pojan kirjurinvirastoomme oppimaan, millä tavalla hänen on vastaisuudessa käsitteleminen kirjeitä. Mitä Teihin tulee, Tressilian, niin teitte väärin, kun ette ilmoittanut meille heti koko totuutta, ja Teidän lupauksenne olla sitä tekemättä oli sekä varomaton että laiton. Mutta kun Te taas toiselta puolen olitte antanut sananne sille onnettomalle naiselle, oli miehen ja ritarin velvollisuus se myös pitää; ja yleensä me kunnioitamme Teitä käyttäytymisenne takia tässä asiassa. — Herra kreivi, nyt on Teidän vuoronne kertoa meille totuus, tapa, joka viime aikoina näyttää käyneen Teille liiankin vieraaksi.»
Ahdistavin kyselyin sai kuningatar vähitellen kiskotuksi hänen huuliltaan koko tarinan hänen ensimäisestä tutustumisestaan Amy Robsartiin — heidän avioliitostaan — hänen mustasukkaisuudestaan — syistä, joihin se perustui, ja monista muista seikoista. Tämä synnintunnustus, sillä siksihän sitä voitanee sanoa, tuli kuuluville vain katkonaisesti ja väkinäisesti, mutta oli sentään kokonaisuudessaan totuudenmukainen, paitsi että hän jätti kokonaan mainitsematta oman osallisuutensa tai suostumuksensa Varneyn yrityksiin kreivittären henkeä vastaan. Ja kuitenkin oli tietoisuus tästä seikasta silläkin hetkellä hänen sydäntään lähinnä; ja vaikka hän luottikin suuresti Lambournella lähettämäänsä verrattain jyrkkään vastakäskyyn, oli hänen aikomuksensa lähteä itse Cumnoriin heti kun hän vain pääsisi eroon kuningattaresta, jonka hän arveli pian jättävän Kenilworthin.
Mutta kreivi rakensikin laskelmansa ilman vieraitaan. Hänen läsnä-olonsa ja hänen paljastuksensa olivat kyllä katkeraa sappea hänen ennen niin suosiolliselle valtiattarelleen. Mutta kun hän ei voinut käyttää muita suoranaisempiakaan kostokeinoja, ymmärsi kuningatar kiduttavansa petollista rakastajaansa näillä tiedusteluilla, ja hän jatkoi niitä siitä syystä, välittämättä enempää tuskasta, jota hän myöskin itse tunsi, kuin villi huolii omien käsiensä palamisesta tarttuessaan tulikuumiin pihteihin, joilla hän repelee vangitun vihollisensa lihaa.