Mutta vihdoin ilmaisi ylpeä kreivi vainoojiansa vastaan kääntyvän metsäkauriin tavoin kärsivällisyytensä loppuvan. »Armollinen Valtijatar», virkkoi hän, »minä olen paljon rikkonut — enemmän kuin mitä Teidän oikeutettu vihastuksenne on julistanutkaan. Kuitenkin, armollinen Kuningatar, sallikaa minun sanoa, että jos rikkomukseni onkin anteeksi-antamaton, ei se ainakaan ollut aiheeton, ja että jos kauneus ja alentuva arvokkuus voivat viekoitella tavallisen ihmisen heikon sydämen, tahtoisin minä esittää ne molemmat syiksi siihen, etten minä paljastanut tätä salaisuutta Teidän Majesteetillenne.»
Kuningatar hämmästyi niin tätä vastausta, jonka Leicester varovasti lausui vain hänen kuultavakseen, että hän oli hetken aikaa aivan äänettä, ja kreivi rohkeni käyttää tätä etua hyväkseen. »Teidän Majesteettinne, joka on antanut niin paljon anteeksi, on toivoakseni salliva minun heittäytyä Teidän kuninkaallisen laupeutenne turviin niiden sanojen takia, joita eilen aamulla pidettiin vain pienenä loukkauksena.»
Kuningatar katsoi häntä lujasti silmiin vastatessaan: »Ei — mutta, kautta taivaan, herra kreivi, Sinun julkeutesi sivuuttaa jo kaiken uskottavuuden ja kärsivällisyyden rajat! Mutta etpä ole siitä mitään hyötyvä. — Hei siellä, hyvät herrat, tulkaapas kaikki kuulemaan uutisia — Herra Leicesterin salainen avioliitto on ryöstänyt minulta puolison ja Englannilta kuninkaan. Hänen Jaloutensa on patriarkalinen tavoiltaan; — yksi nainen ei riitä hänelle kerrallaan, ja hän aikoi kunnioittaa meitä sivu-aviolla. Eikö tämä ole sentään liian hävytöntä — etten minä voi osoittaa hänelle muutamia tavallisen hovisuosion merkkejä, kun hänen jo pitää luulla käteni ja kruununi olevan hänen käytettävissään? — Te toivoakseni luulette minusta sentään parempaa; ja minä voisin sääliäkin tätä kunnianhimoista miestä kuin lasta, jonka käsiin on saippuakupla hajonnut. Me menemme valtaistuinsaliin — herra Leicester, me käskemme Teitä pysyttelemään aivan lähettyvillämme.»
Jännitetty odotus vallitsi koko salissa, ja suunnaton olikin kaikkien hämmästys, kun kuningatar sanoi likeisimmilleen: »Kenilworthin juhlat eivät ole vielä lopussa, hyvät herrat ja naiset — meidän on vielä viettäminen sen jalon omistajan häitä.»
Nousi yleinen kummastelun kohina.
»Se on totta, siitä annamme kuninkaallisen sanamme», jatkoi Elisabet; »hän on pitänyt sitä meiltäkin salassa, yllättääkseen meidät sillä uutisella juuri täällä ja tällä hetkellä. Minä näen Teidän olevan aivan kuolemaisillanne uteliaisuudesta, saadaksenne tietää, kuka on onnellinen morsian — hän on Amy Robsart, sama, joka kevätleikin täydentämiseksi esiintyi eilisessä pilanäytelmässä herra kreivin palvelijan Varneyn vaimona.»
»Jumalan nimessä, armollinen Valtijatar», rukoili kreivi lähestyen häntä, kasvoilla omituinen nöyryyden, kiukun ja häpeän ilme, ja puhuen niin hiljaa ettei kukaan muu häntä kuullut, »ottakaa pääni, kuten vihassanne uhkasitte, mutta säästäkää minulta nämä herjaukset! Älkää ajako kaatuvaa miestä epätoivoon — älkää polkeko murskattua matoa!»
»Matoako, herra kreivi?» vastasi kuningatar samalla tavalla; »ei, käärme on jalompi matelija ja sopivampi tähän kohtaan — se kylmä kyy, jonka tunnette ja jota lämmitettiin eräällä povella —»
»Itsenne tähden — minun tähteni, armollinen kuningatar», puhui kreivi, »niin kauvan kun minulla on vielä edes hiukan järkeä jäljellä —»
»Puhukaa kovempaa, herra kreivi», sanoi Elisabet, »ja pysykää hieman etäämmällä, jos suvaitsette — henkäyksenne kostuttaa kaularöyhelömme, Mitä Te meiltä pyydätte?»