»Lupaa matkustaa Cumnoriin», vastasi onneton kreivi nöyrästi.
»Morsiantanne hakemaanko ehkä? — Aivan niin — sehän on luonnollista ja oikein — sillä me olemme kuulleet häntä kohdeltavan siellä huolimattomasti. Mutta, herra kreivi, Te ette lähde itse — me olemme aikoneet viipyä vielä muutamia päiviä tässä Kenilworthin linnassa, ja olisihan hieman epäkohteliasta isännän poistua meidän täällä ollessamme. Luvallanne puhuen, me emme voi ajatellakaan joutua sellaiseen häpeään alamaistemme silmissä. Tressilian saa lähteä Cumnoriin Teidän sijastanne sekä hänen mukanaan joku meidän palvelevista aatelismiehistämme, jottei herra Leicesterin jälleen tarvitse ruveta mustasukkaiseksi vanhalle kilpakosijalleen. — Kenen haluaisit ottaa mukaasi matkalle, Tressilian?»
Tressilian nimesi nöyrästi ja kunnioittavasti Raleighin.
»Taivaan nimessä, hyvinpä valitsit!» jatkoi kuningatar. »Kaiken lisäksi on hän vielä nuori ritari, ja ylhäisen naisen vapauttaminen vankeudesta on erinomaisen sopiva ensi seikkailuksi. — Sillä Cumnorin kartano ei ole paljoakaan vankilaa parempi, se Teidän tulee tietää, hyvät herrat ja naiset. Sitäpaitsi on siellä muutamia roistoja, jotka me mielellämme toimittaisimme varmaan talteen. Te varustatte heille, herra sihteeri, tarpeelliset valtakirjat, niin että he voivat vangita Rikhard Varneyn ja erään Alascon joko kuolleina tai elävinä. Ottakaa tarpeeksi väkeä mukaanne, hyvät herrat, — tuokaa se rouva tänne kaikella kunnialla — älkää hukatko aikaa, ja Jumala kanssanne!»
He kumarsivat ja lähtivät salista.
Kuka onkaan kuvaileva, miten sen päivän loppupuoli kulutettiin Kenilworthissa? Kuningatar, joka näytti jääneen sinne vain saadakseen nöyryyttää ja kiusata Leicesterin kreiviä, osoittautui tässä naisellisessa kostotoimessa yhtä taitavaksi kuin kansansa viisaassa hallitsemisessa. Hänen seurueensa huomasi pian, miltä suunnalta tuuli puhalsi, ja omien loistavain varustelujensa keskellä kävellessään sai Kenilworthin herra jo omassa linnassaan taipua epäsuosioon joutuneen hovimiehen kohtaloon ja pitää hyvänään kaikkoavien ystäväinsä puolittaisen halveksumisen ja kylmäkiskoisuuden ja julkisten ja tunnustettujen vihollistensa huonosti salatun riemun. Sussex suoran sotilasluonteensa, Burleigh ja Walsingham harkitsevan, varovaisen terävänäköisyytensä ja muutamat naiset sukupuolelleen ominaisen säälittelyn johtamina olivat ainoat henkilöt koko taajassa hovissa, jotka kohtelivat häntä aivan samoin kuin aamullakin.
Niin suuresti oli Leicester tottunut pitämään hovisuosiota elämänsä pää-asiallisimpana tarkoitusperänä, että kaikki muut tunteet hukkuivat ajaksi siihen raatelevaan tuskaan, mitä hänen korskea henkensä kärsi näistä häntä vastaan tähdätyistä pikkumaisista loukkauksista ja harkitusta halveksimisesta; mutta kun hän poistui yöksi omaan huoneeseensa, osui hänen silmiinsä se pitkä, kaunis hiuskiehkura, joka oli ympäröinyt Amyn kirjettä ja joka nyt herätti vastalumon voimalla jalompia ja hellempiä tunteita hänen sydämeensä. Hän suuteli sitä tuhansin kerroin; ja ajatellessaan, että hänen vallassaan oli milloin tahansa paeta näitä nöyryytyksiä, joita hän oli tänään saanut kestää, vetäytymällä arvokkaaseen, jopa ruhtinaalliseen yksinäisyyteen tulevan elämänsä kauniin, rakastetun kumppanin kera, tunsi hän voivansa kohoutua sen koston yläpuolelle, mitä Elisabet oli suvainnut alentua harjoittamaan.
Seuraavana päivänä osoittikin kreivin koko käytös niin arvokasta tyyneyttä, hän näytti niin innokkaasti pitävän huolta vieraittensa mukavuudesta ja huvittamisesta, mutta huolivan sentään hyvin vähän heidän henkilökohtaisesta käyttäytymisestään häntä kohtaan, hän näytti pysyttelevän niin kunnioittavan etäällä Elisabetista, mutta kuitenkin kantavan niin kärsivällisesti hänen raatelevaa vihastustansa, että Elisabet alkoi kohdella häntä toisin ja kylmänä ja kaukaisena pysyenkin lakkasi ainakin häntä suoranaisesti loukkaamasta. Hän huomauttikin sentähden verrattain terävästi muillekin, jotka luulivat tekevänsä hänen mielikseen esiintymällä halveksivasti ja piittaamattomasti kreiviä kohtaan, että niin kauvan kuin he viipyivät Kenilworthissa, tuli heidän osoittaa vieraille kuuluvaa kohteliaisuutta linnan herralle. Sanalla sanoen, asema oli niin muuttunut kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, että useat kokeneemmat ja kaukonäköisemmät hovimiehet uumoilivat Leicesterin hyvin mahdollisesti pääsevän uudelleen suosioon, ja että he tarkistivat sen mukaan käytöksensä häntä kohtaan ikäänkuin jonakin päivänä lukeakseen ansiokseen sen seikan, etteivät olleet hyljänneet häntä vastoinkäymisen hetkenä. On kuitenkin jo aika jättää nämä hovijuonittelut ja lähteä Tressilianin ja Raleighin matkaan.
Heidän joukkueessaan oli kuusi miestä; sillä paitsi Waylandia oli heillä mukanaan muuan kuninkaallinen airut ja kaksi vahvaa palvelijaa. Kaikki olivat hyvin aseistettuja ja ratsastivat niin nopeasti kuin kohtuullisesti voivat hevosiltaan, joilla oli pitkä matka kestettävänään. He koettivat saada jonkunlaista tietoa Varneysta ja hänen joukostaan tiensä varsilta, mutta eivät siinä onnistuneet, tämä kun oli kulkenut yöllä. Eräässä pienessä kylässä noin kuudentoista peninkulman päässä Kenilworthista, missä he syöttivät hevosiaan, astui muuan köyhännäköinen hengenmies, seudun kappalainen, vaatimattomasta majastaan ja kysyi, oliko heidän joukossaan ketään haavatiedon tuntijaa, pyytäen häntä siinä tapauksessa katsomaan erästä kuolevaa miestä.
Entisen ammattinsa nojalla lupasi Wayland koettaa parastaan, ja opastaessaan häntä paikalle kertoi kappalainen, että miehen olivat löytäneet maantieltä noin peninkulman päässä kylästä edellisen aamun töihinsä menevät talonpojat ja että hän, kappalainen, oli suonut hänelle suojaa kattonsa alla. Hän oli saanut ampumahaavan, joka näytti ilmeisesti kuolettavalta, mutta oliko hän saanut sen tappelussa vaiko rosvojen pyssyistä, siitä ei oltu päästy selville, koska hänellä oli ankara kuume ja hänen puheensa aivan sekavaa. Wayland astui pimeään, matalaan huoneeseen, ja heti kun kappalainen oli vetänyt uutimet syrjään, tunsi hän potilaan vääntyneistä kasvoista Mikael Lambournen piirteet. Lähtien muka hakemaan jotakin puuttuvaa tarve-ainetta ilmoitti Wayland kiiruusti matkatovereilleen tämän kummallisen seikan, ja pahaa aavistavan pelon täyttäminä riensivät sekä Tressilian että Raleigh kappalaisen taloon katsomaan kuolevaa miestä.