Heidän sinne ehtiessään kamppaili onneton jo kuoleman kanssa, eikä häntä olisi voinut enää pelastaa parempikaan lääkäri kuin Wayland, sillä kuula oli lävistänyt kokonaan hänen ruumiinsa. Hän näytti sentään olevan ainakin osaksi tajussaan, sillä hän tunsi Tressilianin ja ilmaisi merkeillä pyytävänsä häntä kumartumaan vuoteensa yli. Tressilian totteli, ja hetken aikaa epäselvästi mutistuaan jotakin, mistä saattoi eroittaa vain Varneyn ja Leicesterin kreivittären nimet, neuvoi Lambourne häntä kiiruhtamaan, muuten tulisi hän liian myöhään. Turhaan koetti Tressilian saada potilaalta enempiä tietoja; hän näytti rupeavan hourailemaan, ja kun hän jälleen merkillä käänsi Tressilianin huomion puoleensa, tapahtui se vain hänen pyytääkseen Tressiliania ilmoittamaan hänen enolleen Giles Goslingille, »Mustan Karhun» isännälle, että hän oli lopultakin kuollut ilman saappaitaan. Ja ankara kouristus toteuttikin muutamia minuutteja jälkeenpäin hänen sanansa, eivätkä matkustajat tästä kohtauksesta muuta ymmärtäneet kuin että hänen viimeiset viittauksensa vain vahvistivat sitä aavistelevaa pelkoa, jota he olivat jo kauvan tunteneet kreivittären kohtalon suhteen ja joka sai heidät jatkamaan matkaansa mahdollisimman nopeasti ja vaatimaan kuningattaren nimessä uusia hevosia entisten uuvuttua.
XXIII Luku.
Kolmasti kuolinkello soi.
Käy huuto läpi ilmojen;
Kolmasti korppi leuhakoi
Yli Cumnorin tornien.
Mickle.
Meidän on nyt palaaminen siihen kertomuksemme osaan, missä viittasimme Varneyn Leicesterin kreivin valtuuttamana ja kuningattarenkin luvalla varustettuna kiiruhtaneen estämään kavaluutensa paljastumista toimittamalla kreivittären pois Kenilworthin linnasta. Hän oli ensin aikonut matkustaa vasta varhain aamulla, mutta peljäten kreivin voivan sillä välin muuttaa mieltänsä ja pyrkivän toistamiseen puhuttelemaan kreivitärtä päätti hän kaikkien ilmitulemisen ja tuhon mahdollisuuksien varalta lähteä heti paikalla. Sitä varten käski hän puheilleen Lambournea, mutta sai rajattomaksi harmikseen kuulla luotettavan palvelijansa urkeutuneen juomaretkelle läheiseen kylään tai jonnekin muuanne. Hänen palaamistaan odotellen määräsi ritari Rikhard, että hänen oli heti valmistautuminen matkaan ja kiiruhtaminen hänen jälkeensä, jos hän tulisi vasta hänen lähdettyään.
Sillä välin käytti Varney tehtäviinsä erästä Robin Tider-nimistä palvelijaa, jolle Cumnorin kartanon salaisuudet olivat jo kutakuinkin tunnettuja, hän kun oli käynyt siellä useammin kuin yhden kerran kreivin mukana. Tämän miehen, jonka luonne oli Lambournen luonteen kaltainen, vaikkei hän ollutkaan niin ripeä, elleihän sitten taas niin heittiömäinenkään kuin Lambourne, käski Varney toimittamaan kolme satuloitua ratsua ja hevospurilaat takaportille. Hänen vaimonsa hourupäisyys, johon nyt yleisesti uskottiin, oli riittävänä selityksenä hänen salaiseen poistamiseensa linnasta, ja hän toivoi saman selityksen tepsivän siinäkin tapauksessa, että onneton Amy tekisi vastusta tai huutaisi. Anton Fosterin apu oli välttämätön, ja hän lähti nyt sitä tavoittamaan.
Tämä jo luonnostaan niin juro ja epäseurallinen mies, joka vielä lisäksi oli hieman väsynyt ratsastuksestaan Cumnorista Warwickshireen tuomaan uutisia kreivittären paosta, oli jo varhain poistunut juhlijain tungoksesta ja noussut huoneeseensa, missä hän nukkui, kun Varney, täydellisessä matkakunnossa ja salalyhty kädessä astui sinne. Hän pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan, mitä hänen liittolaisensa jupisi unissaan ja eroitti selvästi sanat: »Ave Maria — ora pro nobis — Ei — ei se niin ole — päästä meitä pahasta — niinhän se kuuluukin.»
»Se raukka rukoilee unissaan», puheli Varney itsekseen, »ja sekoittaa toisiinsa vanhan ja uuden uskonsa — Hän tulee kyllä tarvitsemaan enemmänkin rukouksia ennenkuin hän minusta eroon pääsee. — Ho hoi! pyhä mies — autuas katuja! — Herää — herää! — Piru ei ole Sinua vielä karkoittanut palveluksestaan.»
Kun Varney samalla ravisteli nukkujaa käsivarresta, muutti se hänen ajatustensa suunnan ja hän karjui: »Varkaita! — varkaita! Minä puolustan kultaani henkeen ja vereen asti — suurella vaivalla ansaittua kultaani, joka on tullut minulle niin kalliiksi. — Missä on Janet? — Onko Janet turvassa?»
»Riittävässä turvassa, Sinä mylvivä hölmö!» ärjäisi Varney; »etkö Sinä jo häpeä tuota kirkumistasi?»