Samassa Foster heräsi täydellisesti, nousi istualleen vuoteeseensa, kysyi Varneylta tämän näin sopimattomaan aikaan sattuvan vieraskäynnin tarkoitusta ja lisäsi: »Se ei tiedä mitään hyvää.»
»Väärä ennustus, kaikkein pyhin Antonius», vastasi Varney; »se tietää, että hetki on tullut muuttaa verotilasi vapaaläänitykseksi — Mitäpäs siihen sanot?»
»Jos olisit puhunut siitä minulle kirkkaalla Jumalan päivällä», virkkoi Foster, »olisin minä riemastunut — mutta katsellessani tällä synkällä hetkellä ja tässä himmeässä valossa Sinun kalpeita kasvojasi, jotka ovat niin kaameassa ristiriidassa pilailevien sanojesi kanssa, en saata olla ajattelematta enemmän työtä, johon minun on nyt ryhtyminen, kuin palkkiota, jonka siitä voin saada.»
»Joutavia, typerä narri, Sinunhan tulee vain saattaa suojattisi takaisin Cumnoriin.»
»Siinäkö tosiaankin kaikki?» kysyi Foster; »Sinä näytät niin kalman kalpealta, eivätkä Sinuun pienet pysty — siinäkö tosiaankin kaikki?»
»Siinä — ja ehkäpä joku pikkuseikka lisäksi», vastasi Varney.
»Ah! siinäpä se on: joku pikkuseikka lisäksi!» jatkoi Foster; »ja Sinä näytät yhä kalpeammalta ja kalpeammalta!»
»Älä huolehdi minun kasvoistani», tiuskaisi Varney, »ethän Sinä niitä selvään näekään tässä viheliäisessä valossa. Ylös työhön ja toimeen! — ajattele Cumnorin kartanoa — ajattele vapaaläänitystäsi — Sittenhän Sinä voit toimittaa jokaviikkoisia rukoushetkiä ja sen lisäksi varustaa Janetin oikein vapaaherran tyttären myötäjäisillä. — Seitsemänkymmentä puntaa ja ylikin.»
»Seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa, viisi killinkiä ja viisi ja puoli penniä, lukematta metsän arvoa», oikaisi Foster; »ja saanko minä sen kaiken vapaaläänitykseksi.»
»Kaikki, mies — oravineen päivineen — mustalainen ei ole taittava luutaakaan — poika ei ole ryöstävä linnun pesääkään maksamatta Sinulle sakkoa. — Niin on asia — mutta suorihan nyt äkkiä päällesi — hevoset ja kaikki ovat jo valmiina, paitsi tuo kirottu roisto Lambourne, joka kiertelee ties millä saatanallisilla retkillään.»