»Sitä enemmän otaksuttavaa», vastasi Wayland, »koska en ole reppuri.»
»Lähtekää siis heti paikalla täältä, tai minä huudan apua», koveni
Janet; »isänikin on kai jo tullut kotiin.»
»Maltahan nyt, tyttö», sanoi Wayland; »muutoin joudut tekemään sellaista, mitä saisit myöhemmin katua. Minä olen emäntäsi ystäviä; hän tarvitsee niitä enemmän; älä siis syökse turmioon niitä harvoja, joita hänellä on.»
»Mistä minä ne tunnen?» kysyi Janet.
»Katso minua kasvoihin», vastasi seppä Wayland, »ja sano, etkö saata lukea rehellisyyttä piirteistäni.»
Ja tosiaankin, vaikk'ei hän ollut suinkaan kaunis, oli hänen kasvoillaan kuitenkin se kekseliään hengen ja nopean ajatuskyvyn terävä, voimakas ilme, joka yhtyneenä eloisiin, kirkkaihin silmiin, hyvinmuodostuneeseen suuhun ja älykkääseen hymyyn usein luo miellyttäväisyyttä ja viehätystä itsessään rumiin ja epäsäännöllisiinkin piirteihin. Janet tarkasteli häntä uskonlahkonsa ovelalla suoruudella ja sanoi: »Huolimatta kehutusta rehellisyydestäsi, ystäväiseni, ja vaikk'en minä olekaan tottunut lukemaan enkä arvostelemaan sellaisia kirjoja kuin Sinä panet minut tutkimaan, niin luulen kasvoissasi näkeväni jonkun verran reppuria — ja jonkunverran rosvoa.»
»Ehkäpä vähässä määrässä sitäkin», vastasi seppä Wayland nauraen. »Mutta tänä iltana tai huomenna tulee tänne isäsi kanssa muuan vanha ukko, jolla on kissan hiipivä astunta, rotan kavala, salavihainen katse, lintukoiran nöyristelevä oveluus, verikoiran varma ote — häntä varo, niin itsesi kuin emäntäsi takia. Katsos, kaunis Janet: hän kuljettaa kyykäärmeen myrkkyä kyyhkysen teeskennellyn viattomuuden verhossa. Mitä tuhoa hän nyt teille suunnittelee, sitä en voi varmaan sanoa, mutta kuolema ja turmio ovat aina ennen hänen askeleitaan seuranneet. — Älä puhu tästä mitään emännällesi — taitoni saa minut uskomaan, että hänen nykyisessä tilassaan voi pahan pelko olla yhtä vaarallinen kuin sen vaikutus. — Mutta katso, että hän ottaa sitä minun ainettani, sillä» — (hän alensi äänensä ja lausui hiljaa, mutta painokkaasti tytön korvaan) — »se on vastamyrkkyä — kuule, nyt he tulevat puutarhaan!»
Meluavan iloilun ja äänekkään puhelun hälinä läheni tosiaankin puutarhan porttia, ja sen säikäyttämänä loikkasi seppä Wayland tiheään pensaikkoon, Janetin peräytyessä huvimajaan, jott'ei häntä huomattaisi ja jotta hän samalla voisi salata, ainakin ensihädässä, luullulta kulkukauppiaalta ostetut tavarat, jotka vielä viruivat hujan hajan kesähuoneen lattialla.
Janetilla ei ollut kuitenkaan mitään syytä pelkoon. Hänen isänsä ja tämän vanha palvelija, Leicesterin kreivin palvelija ja tähtienselittäjä tulivat puutarhaan suurella melulla ja pauhulla, koettaen äärimmäisellä vaivalla tyynnytellä Lambournea, jonka aivot väkineste oli nyt sytyttänyt kokonaan tuleen ja joka oli niitä onnettomia ihmisiä, mitkä, kun he kerran ovat joutuneet viinin lumoihin, eivät muiden juoppojen tavoin vaivu uneen, vaan pysyvät osittain humalansa vallassa useita tunteja, kunnes he lopulta yhä uudistuvien kulausten vaikutuksesta päätyvät jonkunlaiseen tiedottoman hulluuden tilaan. Monien tämänlaisten päihtyneiden tavoin ei Lambournekaan ollut menettänyt liikunto- eikä puhekykyjään, vaan puhui päinvastoin tavattoman pontevasti ja laveasti ja huusi kuuluville kaikkea sellaista, minkä hän muutoin olisi pitänyt visusti salassa.
»Kuinka!» toitotti Mikael äänensä koko voimalla, »eikö minulle muka anneta tervetuliaisia — ei kunnon ryyppyä, vaikka minä olen tuonut onnen ja rikkauden Sinun vanhaan, ränsistyneeseen koirankoppiisi erään perkeleen liittolaisen hahmossa, joka osaa muuttaa liuskakiven palasia selviksi Espanjan kultakolikoiksi? — Kas niin, Sinä Tony Tulenpistäjä, Sinä paavilainen, puritani, tekopyhä, saituri, konna, paholainen, kaikkien ihmiskunnan syntien lihaksitulemus, kumarra syvään ja tervehdi häntä, joka tuo taloosi jumaloimasi mammonan!»