»Taivaan nimessä», sanoi Foster, »puhu hiljempää — tule pois taloon — saat viiniä ja mitä tahansa haluat.»
»Ei, Sinä vanha maanmuna, minä tahdon juoda sen tässä», jyristi humaltunut tappelupukari. — »Tässä näin, al fresco, kuten italialainen sanoo. — Ei, ei, minä en halua juoda yhdessä tuon myrkkyjä sekoittelevan paholaisen kanssa samassa huoneessa enkä tukehtua arsenikin ja elohopean höyryihin; se konnamainen Varney opetti minut sitä karttamaan.»
»Tuokaa nyt sille viiniä, kaikkien paholaisten nimessä!» tuskitteli kullantekijä.
»Ahaa! ja Sinä kai höystäisit sen hyvin mielelläsi, Sinä vanha rehellisyyden perikuva, etkös höystäisikin? Pianpa kuohuisi aivokopassani vihtrilliä ja aivastusjuurta ja rikkihappoa ja sievettä ja kahtakymmentä muuta helvetinainetta niinkuin noidan kattilassa pirua manattaessa. Ojennappas pullo minulle omakätisesti, vanha Tony Tulenpistäjä — ja se saakin olla kylmää — minä en halua juoda muinoin poltettujen piispojen roviolla lämmitettyä viiniä. — Tai odotahan, tulkoon vain Leicesterista kuningas, jos hän tahtoo — hyvä — ja Varneystä, siitä Varney-konnasta, suurvisiiri — mainiota, mainiota! — ja mitä minusta sitten tulisi? — no, keisari — keisari Lambourne! — Minä tahdon nähdä sen niiden suloisen kaunottaren, jonka ne ovat teljenneet tänne salanautinnokseen. — Hänen pitää juuri tänä jumalan iltana täyttämän viinimaljani ja pistämän yömyssyn päähäni. Mitä tekee mies kahdella eukolla, vaikka hän olisikin sitten kreivi kaksinkymmenin kerroin? — vastaa tähän, Tony-poikaseni, Sinä vanha kirottu tekopyhä koira, jonka nimen Jumala pyyhki pois elämän kirjasta, mutta jota kiusaa se alituinen toivo, että kyllä se sinne vielä takaisinkin otetaan. — Sinä vanha piispanpolttaja, Sinä Jumalaa pilkkaava uskonkiihkoilija, vastaappas siihen!»
»Minä työnnän tikarini sen sisään varteen asti», murisi Foster matalalla, raivosta värisevällä äänellä.
»Taivaan nimessä, ei väkivaltaa!» hätäili tähtienselittäjä. »Tässä on meneteltävä sievemmällä tavalla. — Kas tässä, kunnon Lambourne, haluatko tyhjentää kanssani maljan jalon Leicesterin kreivin ja herra Rikhard Varneyn terveydeksi?»
»Haluan kun haluankin, oma Albumazarini. — Haluan kun haluankin, Sinä rehellinen rotanmyrkyn myyjä, — tahtoisinpa suudella Sinua, Sinä kunniallinen Lex Julian rikkoja (kuten ennen Leydenissä sanottiin), ell'et Sinä haisisi niin kirotusti tulikivelle ja muille saatanan apteekkitavaroille. — Saas tästä, valmis on — Varneyn ja Leicesterin malja! — kahden jalosti kohoavan hengen — kahden salajuonisen, syvälle sukeltavan, korkealle lentävän, sydämettömän, kunnianhimoisen roiston malja! — Hyvä, minä en sano enempää, mutta minä aijon hioa tikariani sen ihmisen rintaluihin, joka ei siihen maljaan vastaa! Ja niin, hyvät herrat —»
Näin puhuen tyhjensi Lambourne tähtienselittäjän ojentaman maljan, jossa ei ollutkaan viiniä, vaan puhdasta väkiviinaa. Hän yritti puolinaista kirousta, pudotti tyhjän maljan hyppysistään, nosti kätensä miekan ponteen, mutta ei jaksanut vetää sitä tupesta, horjui ja kaatui vihdoin tajuttomaksi, liikkumattomaksi palvelijan syliin; tämä laahasi hänet huoneeseen ja toimitti vuoteelle.
Yleisen hämmingin vallitessa pääsi Janet huomaamatta emäntänsä huoneeseen, vavisten kuin haavan lehti, ja päätti pitää kreivittäreltä salassa sen kauhistavan epäluulon, joka ei voinut olla heräämättä hänen mielessään päihtyneen Lambournen kaameiden puheiden vaikutuksesta. Hänen pelkonsa, vaikka se ei voinutkaan vielä pukeutua mihinkään määrättyyn muotoon, kulki kuitenkin yhtä rintaa kulkukauppiaan varoituksen kanssa; ja hän kehoitti hartaasti emäntäänsä noudattamaan päätöstään reppurin suositteleman lääkkeen nauttimisesta, josta hän ehkä muutoin olisi häntä kieltänyt.
Eivätkä Lambournen viittailut olleet jääneet kuulumatta Waylandiltakaan, joka osasi niitä paljoa paremmin tulkita. Hän tunsi syvää sääliä, nähdessään niin suloisen olennon kuin kreivittären, jonka hän oli ensi kerran tavannut kotoisen onnen helmassa, sellaisen roistojoukon juonittelujen esineenä. Ja hänen raivonsa saavutti äärimmäisen rajansa, kun hän kuuli vanhan mestarinsa äänen, miehen, jota kohtaan hän tunsi yhtä syvää vihaa kuin pelkoakin. Hän oli myös hieman ylpeä omasta taidostaan ja keinoistaan, ja niin vaarallinen kuin tehtävä olikin, teki hän vielä samana yönä päätöksen tunkeutua salaisuuden perille ja jos suinkin mahdollista, auttaa sitä onnetonta naista. Muutamista Lambournen sadattelujen sekaan pujahtaneista sanoista sai Wayland nyt ensi kerran aihetta epäillä, ett'ei Varney ollutkaan ehkä toiminut kokonaan omaan laskuunsa tavoitellessaan tämän ihanan olennon rakkautta ja sen myös saavuttaessaan. Huhu tiesi kertoa tämän innokkaan palvelijan jo ennenkin avustaneen herraansa lemmenseikkailuissa; ja niin alkoi Wayland uumoilla, että kenties Leicester näyttelikin pää-osaa koko tässä jutussa. Tytön ja kreivin avioliittoa hän ei voinut aavistaakaan, mutta jo tilapäisenkin lemmenkujeilun paljastaminen naisen kanssa, joka oli neiti Amy Robsartin säätyä ja arvoa, oli mitä tärkein salaisuus, josta riippui tämän suosikin valta Elisabetin suhteen. »Vaikka Leicester itse epäröikin ryhtyä tukahuttamaan sellaista huhua mitä ankarimmin keinoin», ajatteli hän, »niin oli hänellä ympärillään miehiä, jotka tekisivät hänelle sen palveluksen ilman hänen suostumustaankin. Jos minä tähän asiaan sekaannun, niin täytyy sen tapahtua tavalla, jota vanha mestarinikin käyttää saatanan mannaansa valmistaessaan: luja naamari kasvoilla. Siksipä aijonkin lähteä huomenna Giles Goslingin luota ja muutella olopaikkaani ja kulkusuuntaani yhtä usein kuin vainottu kettu. Mutta haluaisinpa sentään nähdä sen pikku puritanittaren vielä kerran. Hän näytti melkein liian somalta ja viisaalta polveutuakseen sellaisesta konnasta kuin Anton Tulenpistäjästä.»