Giles Gosling oli Waylandin lähdöstä pikemmin mielissään kuin suruissaan. Kunnon ravintoloitsija piti niin vaarallisena Leicesterin kreivin suosikin suunnitelmien vastustamista, että hänen hyvä sydämensä tuskin jaksoi kannattaa hänen hyviä aikomuksiaan ja että hänestä oli erinomaisen mieleistä, jos hän saattoi toivoa koko avustamistoimen taakan putoavan hänen hartioiltaan; mutta kuitenkin vakuutti hän yhä alttiisti ja ilomielin suorittavansa tarpeen vaatiessa herra Tressilianille tai hänen lähetilleen kaikkia sellaisia palveluksia, jotka suinkin sopivat hänen ravintoloitsijanammatilleen.
III Luku.
Huima kunnianhimo, joka hyppyyn yrittää, mutta ylenniskoin suistuu.
Macbeth.
Kenilworthin lähestyvien juhlallisuuksien komeus oli nyt yleisenä puheenaiheena koko Englannissa; ja läheltä ja kaukaa haalittiin sinne kaikkea, mikä saattoi kohottaa Elisabetille hänen mahtavimman suosikkinsa linnassa valmisteltavan vastaanoton loistoa ja uljuutta. Sillä välin näytti Leicester päivä päivältä nousevan yhä korkeammalle kuningattaren suosiossa. Hän oli herkeämättä Elisabetin rinnalla neuvoskunnassa, ja halukkaasti kuunneltiin häntä hovihuvittelujen hetkinä — hän sai osakseen tuttavallisuutta lähenevää hyväntahtoisuutta — häneen katsoivat kaikki, joilla oli hovissa jotakin toivomista — häntä mielistelivät ulkomaalaiset lähettiläät, mitä mairittelevimmin vakuuttaen hallitsijainsa suurta kunnioitusta häntä kohtaan — hän näytti olevan tuon ylvään Elisabetin Alter Ego, ja kuningattaren otaksuttiin nyt yleisesti odottavan vain aikaa ja tilaisuutta kohottaakseen hänet avioliiton kautta hallitsijavaltansa osallisuuteen.
Sellaisen menestyksen ylenpalttisuuden keskellä oli tämä onnen ja kuningattaren suosion lemmikki ehkä onnettomin mies koko valtakunnassa, joka näytti noudattavan hänen pienempiäkin viittauksiaan. Keijukaisten kuninkaan tavoin oli hän ylempänä ystäviään ja liittolaisiaan ja näki paljon sellaista, mitä nämä eivät nähneet. Hän tunsi tarkoin valtijattarensa luonteen; juuri tämä syvällinen ja perinpohjainen kuningattaren oikkujen, samoin kuin hänen jalojen ominaisuuksiensakin tuntemus, yhtyneenä suuriin älyn lahjoihin ja täydellisen hienostuneeseen ulkonaiseen esiintymiseen oli kohottanut hänet niin korkealle Elisabetin suosiossa; mutta juuri tämä samainen tuntemus sai hänet joka silmänräpäys pelkäämään äkkinäistä, musertavaa vihastumusta. Leicester oli samanlaisessa asemassa kuin merimies, jolle kartta osoittaa kyllä kaikki väylän yksityiskohdatkin, mutta joka samalla näkee siinä niin paljon matalikkoja, särkkiä ja kalliokareja, että hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä ei voita muuta niiden tarkastelemisesta kuin sen vakaumuksen, että hänen pelastuksensa on luettava melkein täydelliseksi ihmeeksi.
Kuningattaren luonteessa yhtyivät tosiaankin kummallisesti mitä terävin miehinen äly ja kaikki ne heikkoudet, jotka etupäässä lasketaan naissukupuolelle kuuluviksi. Hänen alamaisensa saivat suureksi hyödykseen nauttia hänen hyvistä ominaisuuksistaan, jotka loistavasti voittivat hänen pahat puolensa; mutta hänen hovilaisensa ja seuralaisensa saivat usein kestää mitä äkillisimpiä ja kiusallisimpia oikullisuuden ailahduksia ja mielen puuskauksia, joka oli sekä salavihainen että hirmuvaltainen. Hän oli kansansa hyvä äiti, mutta hän oli myöskin oikea Henrik VIII:n tytär; ja vaikka aikaisemmat kärsimykset ja oivallinen kasvatus olivatkin lieventäneet ja lauhduttaneet »oikullisuudessaan hirmuisen» kuninkaan perinnäistä luonnetta, eivät ne olleet sentään kyenneet sitä kokonaan muuttamaan. — »Hänen mielensä», sanoo hänen älykäs ristipoikansa John Harrington, joka sai tuntea niin hänen hymyään kuin hänen suuttumustaankin ja joka siis perustaa kuvauksensa omiin kokemuksiinsa, »oli usein kuin vieno tuulahdus, joka kesäisenä aamuna lännestä huokuu — se on niin suloinen ja se virkistää koko seudun. Hänen puheensa voitti kaikkien sydämet. Mutta sitten saattoi hänessä ilmetä sellaisia suunnan muutoksia, kun ei toteltu jotakin hänen käskyään, ett'ei jäänyt yhtään epäilemisen sijaa, kenen tytär hän oli. Kun hän hymyili, oli hän pelkkää päivänpaistetta, josta jokainen pyrki nauttimaan, jos vain pääsi, mutta sitten tuli myrsky, pilvet kokoontuivat äkkiä taivaanrannalle ja salama iski kauhistavasti kaikkiin ilman eroitusta.»
Tämä luonteen vaihtelevaisuus, kuten Leicester hyvin tiesi, oli erittäinkin peljättävä niille, joilla oli osaa kuningattaren hellimmissä tunteissa ja jotka olivat riippuvaisia enemmän hänen henkilökohtaisesta arvonannostaan kuin niistä välttämättömistä palveluksista, mitä he saattoivat suorittaa hänen neuvoskunnilleen ja kruunulleen. Burleighin tai Walsinghamin suosio esimerkiksi, niin paljon huomaamattomampi kuin se olikin hänen omaa asemaansa, perustui, sen tajusi Leicester selvästi, Elisabetin järkevään harkintaan, eikä hänen puolueellisuuteensa, ja oli siis vapaa niistä muuttumisen ja pettämisen mahdollisuuksista, jotka välttämättömästi seurasivat etupäässä ulkonaisille avuille ja naiselliselle mieltymykselle rakennettua kohoamista. Kuningatar arvosteli näitä suuria, viisaita valtiomiehiä vain niiden toimenpiteiden mukaan, joita he ehdottivat, ja niiden syiden mukaan, joilla he tukivat ajatuksiaan neuvoskunnassa; kun taas Leicesterin menestys riippui kaikista noista heikoista, häilähtelevistä oikun ja mielialan tuulahduksista, jotka kaatavat tai auttavat rakastajaa, tämän pyrkiessä saavuttamaan lemmittynsä suosiota; lisäksi oli vielä Elisabet sellainen lemmitty, joka milloin tahansa saattoi muuttua peloittavaksi, jos hän naisen tunteita noudattaessaan sattui unohtamaan kuningattaren arvon tai loukkaamaan kuningattaren oikeuksia. Kaikista näistä valtaansa, »joka oli liian raskas säilytettäväksi ja liian suuri hyljättäväksi», piirittävistä vaikeuksista oli Leicester täysin selvillä; ja kun hän tuskaisena tähysteli ympärilleen keksiäkseen keinoja epävakaisen asemansa lujittamiseksi ja kun hän joskus mietti, miten päästä siitä kunnialla eroon, havaitsi hän vain hyvin vähän toiveita niin puoleen kuin toiseenkin. Sellaisina hetkinä kääntyivät hänen ajatuksensa askartelemaan hänen salaisessa avioliitossaan ja sen seurauksissa; ja tuntien katkeruutta itseään, ell'eihän juuri onnetonta kreivitärtään kohtaan, laski hän tämän malttamattoman teon syyksi, se kun oli tapahtunut, kuten hän nyt sanoi, järjettömän intohimon lumoissa, niin sen, että hänen nyt oli enää mahdotonta nostaa valtaansa vankalle perustukselle, kuin senkin, että hänen tuhoisa kukistumisensa saattoi tapahtua minä silmänräpäyksenä tahansa.
»Ihmiset huhuilevat», niin kulkivat hänen ajatuksensa näinä tuskan ja katumuksen hetkinä, »että minä voisin nousta Elisabetin puolisoksi ja Englannin kuninkaaksi. Kaikki tähtää siihen. Sitä avioliittoa ylistetään riemulauluin, roskaväen heitellessä lakkejaan ilmaan. — Siihen viittaillaan kouluissa — siitä kuiskaillaan vastaanottohuoneessa — sitä puolletaan saarnastuolista — sitä rukoillaan kaikissa kalvinilaisissa kirkoissa — sitä koskettelevat valtiomiehet jopa salaisessa neuvoskunnassakin. — Näitä rohkeita viittailuja ei ole Elisabetin puolelta kohdannut ei soimaus eikä nuhde eikä vihastus, eikä hän niitä kuullessaan ole tuskin toistanut tuota tavallista naisellista vakuutustaan, että hän tahtoo muka elää ja kuolla neitseellisenä kuningattarena. — Hänen sanansa ovat olleet hyvänsävyisempiä kuin koskaan ennen, vaikka hän tietääkin moisia huhuja olevan liikkeellä — hänen tekonsa suosiollisempia — hänen katseensa hellempiä kuin koskaan ennen. — Mitään muuta ei näytä puuttuvan minun pääsemisestäni Englannin kuninkaaksi ja kohoamisestani hovisuosion myrskyjen yläpuolelle, kuin että kurottaisin käteni ottamaan tuon jalon kruunun, joka on koko maailman kunnia ja ylpeys! Mutta juuri silloin, kun minä mitä rohkeimmin ojentaisin kättäni, kahlehtiikin sitä salainen, hellittämätön side! — Ja tässä on Amyn kirjeitä», puheli hän itsekseen, ottaen ne esiin nyrpeänä ja alakuloisena, »hän kärttää minua tunnustamaan hänet julkisesti — tekemään oikeutta itselleni ja hänelle — ja Herra ties mitä vielä. Nähdäkseni olen jo tehnyt itselleni kaikkea muuta kuin oikeutta. Ja hän puhuu aivan siten kuin ottaisi Elisabet vastaan tiedon tästä asiasta riemuiten kuin äiti, joka kuulee toivorikkaan poikansa joutuneen onnellisiin naimisiin! — Hänetkö, sen Henrikin tyttären, joka ei säästänyt miestä vihassaan eikä naista himossaan, — hänetkö olisi lemmen leikki päässyt viettelemään ja vetämään sellaiseen kauheaan asemaan, että hän olisi juuri tunnustamaisillaan rakkautensa mieheen, jonka sitten keksittäisiinkin olevan naimisissa! — Elisabetko saisi havaita olleensa sellaisen pilailun esineenä, että moista käyttäisi vain joku ilosteleva hovimies maalaistyttöjä hemputellessaan! — Me saisimme silloin tuhoksemme nähdä, mitä merkitsee furens quid femina!»
Tähän kohtaan hän pysähtyi ja kutsui Varneyta, jonka neuvoihin hän nyt turvautui useammin kuin ennen, koska kreivi muisti ne varoitukset, joilla tämä oli vastustanut hänen salaista avioliittoaan. Heidän keskustelunsa päätyi tavallisesti levottomiin suunnitteluihin tavasta, millä kreivitär oli esitettävä Kenilworthissa, ja lopuksi päätettiin aina siirtää matka päivästä toiseen. Mutta vihdoin kävi asian ratkaiseva järjestely välttämättömäksi.