»Lähde itse, Varney; piru on antanut Sinulle sellaisen kaunopuheliaisuuden, joka vaikuttaa voimakkaimmin juuri pahimmassa asiassa. Minä pitäisin itseäni kurjimpana konnana, jos minä kehoittaisin moiseen petokseen. — Kiirehdi, sanon minä. — Täytyykö minun vielä rukoilla Sinulta oman häpeäni jouduttamista?»

»Ei, armollinen herra», vastasi Varney — »mutta jos Te todellakin uskotte minulle tämän tärkeän ja välttämättömän tehtävän suorittamisen, täytyy Teidän lähettää mukanani kirje suositukseksi armolliselle rouvalle ja sallia minun kaikilla mahdollisilla ja käytettävillä keinoilla tukea määräystä, jonka se sisältää. Ja niin suuret ajatukset on minulla armollisen rouvan rakkaudesta Teidän Korkeuteenne ja hänen alttiudestaan tekemään kaiken, mikä suinkin voi enentää Teidän tyytyväisyyttänne ja turvallisuuttanne, että minä varmasti uskon hänen alentuvan muutamina päivinä kantamaan niin halvan miehen kuin minun nimeäni, etenkin kun se ei vanhan suvun puolesta ole lainkaan hänen isänsä nimeä huonompi.»

Leicester istuutui kirjoituskojeiden ääreen ja alotti kahdesti, kolmestikin kirjeen kreivittärelle, repien ne kaikki heti palasiksi. Vihdoin sai hän valmiiksi muutamia hajanaisia rivejä, joissa hän rukoili Amya, hänen henkeänsä ja kunniaansa läheltä koskevain seikkain takia, omaksumaan Varneyn nimen muutamiksi päiviksi Kenilworthin juhlain aikana. Hän lisäsi, että Varney oli selittävä kaikki ne syyt, jotka tekivät tämän pienen petoksen välttämättömäksi; ja vahvistettuaan tämän suosituskirjeen nimellään ja sinetillään, heitti hän sen yli pöydän Varneylle, samalla viitaten häntä lähtemään viipymättä, mitä käskyä ei tämä ollutkaan hidas ymmärtämään eikä tottelemaan.

Leicester jäi nojaamaan pöytään aivan kuin tylstyneenä ja huumautuneena, kunnes hän kuuli hevosen kavioitten kopsetta, kun Varney, suomatta itselleen aikaa edes puvun vaihtamiseen, satulaan heittäydyttyään lähti vain yhden palvelijan seuraamana matkalle Berkshireä kohti. Siitä jyminästä hypähti kreivi istuimeltaan ja juoksi akkunaan, siinä silmänräpäyksessä aikoen peruuttaa halpamaisen käskynsä, minkä hän oli antanut sellaisen miehen toimitettavaksi, jolta hän usein väitti puuttuvan kaikki muut avut, paitsi uskollisuuden isäntäänsä kohtaan. Mutta Varney oli jo ennättänyt kuuluvilta — ja kirkas tähtitaivas, jota silloinen aika piti kohtalon kirjana, kaartui avarana Leicesterin pään päällä hänen avattuaan akkunan, ja johti hänet syrjään oivallisesta miehekkäästä aikomuksestaan.

»Siellä ne vyöryvät hiljaista, mutta mahtavaa vyöryntäänsä», puheli kreivi, eri tahoille katsellen, »ne eivät puhu meidän ajalliselle korvallemme, mutta ne vaikuttavat jokaisella vaihteellaan tämän kurjan kiertotähtemme asukkaiden kohtaloihin. Nyt on tullut, ell'eivät tähtienselittäjät valehtele, minun kohtaloni ratkaiseva hetki! Nyt lähestyy se silmänräpäys, jota minun käskettiin varoa — vaan jota minun myös kehoitettiin toivomaan — Kuningas, niin kuului sana — mutta miten? — avioliiton kautta saavutettu kruunu — kaikki toiveet siitä ovat kadonneet — kadotkoot. Rikkaat Alankomaat ovat pyytäneet minua hallitsijakseen, ja jos Elisabet suostuisi, antaisivat ne minulle kruununsa. — Ja enkö voi esittää samanlaisia vaatimuksia tässäkin valtakunnassa? Yorkien vaatimuksia, mitkä ovat siirtyneet Clarencen Yrjöltä Huntingdonin suvulle, jolla olisi nyt kauniit mahdollisuudet, ell'ei tätä naista olisi olemassa — Huntingdon on taas minun heimoani. — Mutta enpä halua nyt sukeltaa syvemmältä näihin ankaroihin salaisuuksiin. Minä kuljen nyt vielä jonkun aikaa hiljaa ja huomaamatta uraani maanalaisen virran tavoin — mutta aika on tuleva, jolloin minä syöksähdän ilmoille koko voimassani ja pyyhkäisen tieltäni kaikki esteet.»

Sillä välin kun Leicester täten koki vaimentaa omantuntonsa nuhteita, vetämällä puolustuksekseen valtiollisen välttämättömyydenkin tai hukkumalla kunnianhimon hurjiin unelmiin, kulki hänen lähettinsä läpi kylien ja kaupunkien kiireisellä matkallaan Berkshireä kohti. Hänellä myöskin oli omat korkeat toiveensa. Hän oli saanut Leicesterin kreivin asemaan, johon hän halusi: kreivi paljasti hänelle sydämensä salaisimmatkin sopukat ja käytti häntä läheisimpäinkin asiain ajajana puolisonsa ja itsensä välillä. Tästä lähtien, niin hän ennusti, olisi hänen herransa vaikea tulla toimeen ilman hänen palveluksiaan tai evätä hänen pyyntöjänsä, vaikka ne olisivat kohtuuttomiakin. Ja jos tuo kopeileva hempukka, kuten hän nimitti kreivitärtä, suostuu puolisonsa vaatimukseen, joutuu hän, Varney, hänen luuloteltu puolisonsa, pakostakin sellaisiin suhteisiin hänen kanssaan, ett'ei voinut aavistaakaan, mihin hänen rohkeutensa veisi; ja ehkäpä asianhaarat piankin tuottavat hänelle voiton, jota hän ajatteli pirullisin tuntein ja jota hän etupäässä tulisi käyttämään kreivittären aikaisemmin osoittaman halveksumisen kostamiseksi. Mutta sitten johtui hän jälleen ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että kreivitär asettuisi kokonaan kielteiselle kannalle, eikä suostuisi ehdolla eikä millään näyttelemään hänelle aijottua osaa Kenilworthin ilveilyssä.

»Alascon täytyy silloin tehdä tehtävänsä», ajatteli hän. — »Sairauden täytyy tulla selittämään hänen majesteetilleen, miks'ei rouva Varney voi osoittaa hänelle kunnioitustaan — niin, ja se sairaus saattaa muuttua vaaralliseksi ja tuhoisaksi, jos Elisabet katselee Leicesterin kreiviä yhtä hellällä silmällä kuin tähänkin asti. Minä en tahdo menettää mahdollisuutta päästä hallitsevan kuninkaan suosikiksi pelkäämällä tarmokkaita toimenpiteitä, jos niitä tarvitaan. — Eteenpäin, kelpo ratsuni, eteenpäin! — kunnianhimo ja ylpeät vallan, nautinnon ja koston toiveet työntävät tutkaimensa yhtä syvälle rintaani kuin minä nyt kannukseni Sinun kylkiisi! — Eteenpäin, kelpo ratsuni, eteenpäin! — Piru ajaa meitä molempia!»

IV Luku.

Heikoksi väitä suloain,
Ei hoviin tuosta, arvaa sen!
Miks' riistitkään mun kodistain,
Sain siellä arvon ylhäisen?

Ihaillun morsiosi luo
Ei kiirettä nyt enää lain;
Elossa, haudassako tuo,
Sama se Sulle, sortajain.