William Julius Michlen »Cumnorin Linna».
Meidän aikamme ja kaikkien aikojen hienojen naisten olisi täytynyt myöntää, että nuorella ja kauniilla Leicesterin kreivittärellä oli, paitsi nuoruuttaan ja kauneuttaan kaksi ominaisuutta, jotka oikeuttivat hänet saamaan arvokkaan sijan ylhäisten ja kunnioitettavien rouvien joukossa. Hän oli, kuten näemme hänen kohtauksestaan kulkukauppiaan kanssa, tuhlailevan kerkeä tekemään tarpeettomia ostoksia vain sen takia, että häntä huvitti hankkia kaikenlaista tarpeetonta, loistavaa rihkamaa, joka kerran hankittuna ei sitten enään ensinkään miellyttänyt; ja hän oli sen lisäksi sangen taipuvainen kuluttamaan suuren osan päivästä koristelemiseen, vaikka hänen pukunsa kirjava komeus saikin osakseen vain ankaran Janetin puolipilkallisen arvostelun tai hyväksyvän katseen niistä kirkkaista silmistä, jotka näkivät oman riemuvoittonsa säteiden heijastuvan kuvastimesta.
Kreivitär Amy saattoi kuitenkin tällaisten turhamaisten taipumustensa puolustukseksi esittää sen seikan, ettei silloinen kasvatus ollut tehnyt paljoa tai oikeammin ei mitään hänen luonnostaan iloisen ja vakavampiin harrastuksiin kyllästyvän luonteensa taivuttamiseksi parempaan suuntaan. Ellei hänestä olisi ollut mieluista kerätä kaikenlaista korua ja kantaa sitä, olisi hän kutonut verhoja ja valmistellut neulomateoksia niin ahkerasti, että kaikki Lidcoten linnan seinät ja istuimet olisivat peittyneet niiden kirjavaan runsauteen, tai olisi hän hankkinut vaihtelua Minervan askarruksiin paistamalla valtavan makkaran siksi kun ritari Hugh Robsart palaisi metsältä. Mutta Amylla ei ollut vähimpiäkään luonnollisia taipumuksia kangaspuiden, neulan tai keittokirjan puuhiin. Hänen äitinsä oli kuollut hänen lapsena ollessaan, hänen isänsä noudatti kaikkia hänen oikkujaan, ja Tressilian, ainoa ihminen hänen ympäristössään, jolla oli kykyä ja tahtoa hänen henkensä viljelemiseen, oli suuresti vahingoittanut hyvää tarkoitustaan käymällä liian innokkaasti käsiksi opettajan toimeensa, niin että tuo vilkas, hemmoteltu ja turhamainen tyttö katseli häntä pienellä pelolla ja suurella kunnioituksella ja tunsi häntä kohtaan hyvin vähän tai ei ensinkään sitä hienompaa hellyyttä, jota hänen toivonsa ja pyrkimyksensä oli herättää. Ja niinpä Leicesterin jalo ulkomuoto, sulava käytös ja hieno imartelu avasikin hänen sydämensä ja vangitsi hänen mielikuvituksensa jo aikoja ennen, kuin tyttö oli päässyt tuntemaan hänet rikkauden ja vallan häikäiseväksi lemmikiksi.
Leicesterin lukuisat käynnit Cumnorissa heidän avioliittonsa ensi aikoina olivat suostuttaneet kreivittären siihen yksinäiseen ja eristettyyn elämään, johon hän oli tuomittu, mutta kun nämä käynnit muuttuivat yhä harvemmiksi ja harvemmiksi, ja kun niiden paikan täyttivät vain selittelevät kirjeet, jotka nekään eivät aina olleet erikoisen lämpimiä, jopa useimmiten tavattoman lyhyitäkin, alkoivat tyytymättömyys ja epäily pesiytyä näihin loistaviin huoneisiin, jotka rakkaus oli valmistanut kauneudelle. Hänen vastauksensa Leicesterille paljastivat nämä tunteet liiankin suoraan ja kärttivät pikemmin teeskentelemättömän kiihkeästi kuin viisaasti, että hänet toki päästettäisiin tästä yksinäisestä ja salaperäisestä olinpaikastaan ja että kreivi tunnustaisi heidän avioliittonsa; ja esitellessään kaikella mahdollisella taidollaan perustelujaan, luotti hän etupäässä siihen lämpöön ja voimaan, jolla hän pyyntönsä suoritti. Joskus rohkeni hän liittää niihin moitteitakin, joita Leicester katsoi hyvällä syyllä voivansa pitää ansaitsemattomina.
»Minä olen tehnyt hänestä kreivittären», sanoi hän Varneylle; »sopisipa hänen nyt odottaa rauhassa siksi kunnes minä voisin julkisesti painaa kruunun hänen kulmilleen.»
Kreivitär Amy näki asian kokonaan toisessa valossa.
»Mitä auttavat minua arvo ja kunnia», puheli hän, »jos minun täytyy elää täällä unhoitettuna vankina, ilman seuraa ja julkista huomiota ja säädylleni kuuluvia oikeuksia aivan huonomaineisen tai epäilyttävän henkilön tavoin? Minä en välitä vähääkään kaikista noista helminauhoista, joita Sinä minun kiusoikseni kiertelet tukkaani, Janet. Minä sanon Sinulle, että jos minä olisin Lidcoten linnassa pistänyt vain tuoreen ruusunnupunkin hivuksiini, olisi hyvä isäni heti kutsunut minut luokseen katsellakseen sitä tarkemmin, ja se lempeä vanha kappalainen olisi hymyillyt, ja mestari Mumblazen olisi puhunut jotakin vaakunain ruusuista urhoollisuuden esikuvina; mutta nyt istun minä täällä, koristettuna aivan kuin epäjumalan kuva kultakankain ja jalokivin, ja vain Sinä, Janet, olet katselemassa kaikkea sitä komeuttani. Siellä oli myöskin se Tressilian parka — mutta eipä maksa vaivaa puhua hänestä.»
»Eipä tosiaankaan, armollinen rouva», vahvisti hänen ymmärtäväinen palvelijattarensa; »ja Te saattekin minut joskus toivomaan, ettette Te puhuisi hänestä niin usein ja niin malttamattomasti.»
»Turha on minua varoittaaksesi, Janet», sanoi kärsimätön ja parantumaton kreivitär; »minä synnyin vapaana, vaikka minut nyt on teljetty tänne pikemminkin jonkun kauniin muukalaisen orjattaren tavoin kuin englantilaisen ylimyksen puolison. Minä kestin kaiken tämän ilomielin niinkauvan kuin olin varma hänen rakkaudestaan; mutta nyt saavat he kahlehtia nämä jäsenet miten ikänä haluavat, kieleni ja sydämeni tulevat aina pysymään vapaina. — Minä sanon Sinulle, Janet, minä rakastan puolisoani — minä olen rakastava häntä viimeiseen hengenvetooni asti — minä en voi lakata häntä rakastamasta, vaikka tahtoisinkin, tai vaikka hän — mikä, Jumala nähköön, saattaa tapahtuakin — lakkaisi rakastamasta minua. Mutta sen minä vain tahdon sanoa, ja kuuluvasti, että minä olisin ollut onnellisempi nykyistäni, jos olisin jäänyt Lidcoten linnaan, vaikka minun olisikin sitten pitänyt mennä naimisiin sen Tressilian-paran kanssa ja nähdä aina edessäni hänen surullinen muotonsa ja hänen oppinut päänsä, minä kun en opista rahtuakaan välittänyt. Hän sanoi usein, kun en minä halunnut lukea hänen mielikirjojaan, että vielä kerran tulee aika, jolloin minä olisin iloinen, jos olisin ne lukenut — luulen sen ajan nyt tulleen.»
»Minä ostin Teille muutamia kirjoja, armollinen rouva», sanoi Janet, »eräältä rammalta mieheltä, joka myyskenteli niitä torilla — ja joka tähysteli minua hieman hävyttömästi, se olkoon sanottuna.»