»Näytähän tänne, Janet», virkkoi kreivitär, »kunhan ne eivät vain olisi kaikki sitä Teidän tylyä ja jäykkää lajianne. — Mitä tämä on, hurskas neitoseni? 'Kultaisen Kynttilänjalan Niistimet'. — 'Kourallinen Mirhamia ja Isoppia Sairaan Sielun Puhdistamiseksi' — 'Siemaus Vettä Bacan Laaksosta' — 'Ketut ja Tulipalot'. — Mitä roskaa tämä kaikki on, neitokaiseni?»
»Jalo rouva», vastasi Janet, »minusta näytti soveliaalta ja toivottavalta kylvää Jumalan laupeutta ja armoa Teidän Korkeutenne poluille; mutta ell'ette niistä huoli, niin on tässä näytelmiä ja runojakin, luullakseni.»
Kreivitär jatkoi huolimattomasti tarkasteluaan ja käänteli välinpitämättömänä sellaisia harvinaisia niteitä, jotka nykyään rikastuttaisivat parikymmentä vanhojen kirjojen kauppiasta. Niiden joukossa oli »Keittokirja, painattanut Rikhard Lant», »Skeltonin Kirjoja» — »Kansan Ajanviete» — »Tiedon linna», j.n.e., j.n.e. Mutta kreivittären sydän ei kiintynyt tähänkään oppiin, ja iloisesti hypähtikin hän haluttomasta toimestaan: lentolehtisten selailemisesta, ja hätäisesti heittikin hän ne kaikki huiskin haiskin lattialle, kun pihalta kuuluva nopea ratsujen töminä kutsui hänet akkunaan ja sai hänet huudahtamaan: »Se on Leicester! — se on jalo kreivini! — se on minun Dudleyni! — Jokainen hänen hevosensa kavion isku on minun korvissani suloisinta, taivaallisinta soitantoa!»
Talossa syntyi lyhyt hälinä, ja Foster astui huoneeseen, silmät maahan luotuina ja koko olemuksessa entinen yrmy sävy ja ilmoitti, että herra Rikhard Varney oli saapunut herra kreivin luota, ratsastettuaan läpi yön, ja halusi nyt heti puhutella Hänen Armoaan.
»Varneyko» huudahti kreivitär pettyneenä; »puhutellako minua? — No, yhtä kaikki! — Hän tuo sanomia Leicesteriltä — päästäkää hänet heti sisään.»
Varney astui huoneeseen, missä kreivitär oli, koristettuna luonnollisella suloudellaan ja kaikella, mitä Janetin taito ja komea ja aistikas aamupuku olivat voineet saada aikaan. Mutta hänen paras kaunistuksensa oli kuitenkin hänen uhkea vaaleanruskea tukkansa, joka valtavina aaltoina valui hänen joutsenenkaulalleen ja rinnalleen, joka kohoili levottomasta odotuksesta; samastapa syystä oli hänen kasvoilleenkin sävähtänyt vieno punanhäive.
Varney esiintyi samassa puvussa, missä hän oli saattanut herransa hoviin tuona merkillisenä aamuna, ja sen komeus muodosti omituisen vastakohdan sille epäjärjestykselle ja tahrautuneisuudelle, minkä nopea öinen ratsastus ja lokaiset tiet olivat aiheuttaneet. Hänen otsallaan asui levottoman kiireen ilme, niinkuin sen, joka pelkää sanomainsa saavan huonon vastaanoton, mutta joka on kuitenkin havainnut välttämättömäksi niiden ilmoittamisen. Kreivittären tuskaisa silmä keksi heti paikalla tämän pelon, ja hän huudahti:
»Te tuotte uutisia jalolta kreiviltä, herra Varney — laupias Jumala! onko hän sairas?»
»Ei, armollinen rouva, ei, Jumalan kiitos!» vastasi Varney. »Tyyntykää ja sallikaa minun vetää henkeä, ennen kuin kerron asiani.»
»Vai vetää henkeä! herra», kiisti rouva kärsimättömänä; »kyllä minä tunnen ne Teidän teatteritemppunne. Koska henkenne on riittänyt tuomaan Teidät tänne, niin kyllä kai se riittää vielä uutistennekin ilmoittamiseen, ainakin lyhyeen ja ylimalkaiseen.»