»Armollinen rouva», vastasi Varney, »me emme ole yksin, ja herra kreivin sanoma oli vain Teidän korvianne varten.»
»Jättäkää meidät, Janet ja herra Foster», sanoi kreivitär; »mutta pysytelkää tuossa toisessa huoneessa, niin että saatan huutaa Teitä milloin tahansa.»
Foster ja hänen tyttärensä siirtyivät Leicesterin kreivittären käskyä totellen seuraavaan huoneeseen, mikä oli varsinainen vierashuone. Siihen makuuhuoneesta johtava ovi suljettiin ja teljettiin sitten huolellisesti, ja isä ja tytär jäivät molemmat tuskallisen odotuksen valtaan, edellinen tuo vanha synkkä, epäluuloinen, kolkko ilme kasvoillaan, ja Janet kädet ristissä ja sen näköisenä, kuin haluaisi hän hartaasti tietää emäntänsä kohtalon, mutta kuin kohottaisi hän samalla palavia rukouksia taivaan puoleen hänen pelastumisekseen. Anton Foster näytti johonkin määrin aavistavan, mitä tapahtui hänen tyttärensä sielussa, sillä huoneen poikki astuessaan tarttui hän hätäisesti tytön käteen ja sanoi: »Se on oikein — rukoile, Janet, rukoile — me tarvitsemme kaikki rukouksia, ja muutamat meistä enemmän kuin toiset. Rukoile, Janet — Rukoilisin minäkin, mutta minun täytyy kuunnella, mitä tuolla sisällä tapahtuu — pahoja siitä nyt tulee, rakas lapseni — pahoja tulee. Jumala antakoon syntimme anteeksi; sillä Varneyn äkillinen ja outo saapuminen ei ennusta hyvää.»
Janet ei ollut vielä koskaan kuullut isänsä kehoittavan häntä kiinnittämään huomiotansa mihinkään heidän salaperäisessä talossaan tapahtuvaan, tai edes sallivan sitä, ja kun hän nyt niin teki, soi hänen äänensä Janetin korvissa — hän ei tiennyt, mistä se johtui — kuin kissapöllön rääkyntä, joka ennustaa kauhistavia tihutöitä. Hän käänsi katseensa peloissaan ovea kohti, ikäänkuin odottaen sen takaa kuuluvan hirvittäviä ääniä tai avautuvan jonkun kauhunäyn.
Kaikki oli kuitenkin hiljaista kuin kuolema, ja niiden äänet, jotka puhuivat sisähuoneessa, jos he yleensä puhuivat lainkaan, oli huolellisesti alennettu niin mataliksi, ett'ei viereisessä huoneessa voinut eroittaa niistä mitään. Yht'äkkiä kuuluivat he kuitenkin puhuvan nopeasti, lujasti ja hätäisesti; ja heti sen jälkeen kaikui kreivittären ääni niin väkevänä, kuin ankarin kiivastus suinkin voi sen paisuttaa: »Avatkaa ovi, herra, minä käsken! — Avatkaa ovi! — Minä en kaipaa muuta vastausta!» jatkoi hän, peittäen ankaralla äänellään kuulumasta ne hiljaiset, mutisevat sanat, joita Varney kuului lausuvan tuolloin tällöin. »Hoi! Te siellä ulkona!» jatkoi hän yhä, kirkuen hädissään, »Janet, huuda koko talonväki kasaan! — Foster, murra ovi! — Minua pidättää täällä petturi! — Tartu kirveeseen ja kankeen, Foster. — Minä vastaan kaikesta!»
»Ei tarvita, armollinen rouva», kuului Varney vihdoin selvästi puhuvan.
»Jos Te suvaitsette julistaa herra kreivin tärkeät yksityiset asiat ja
omat asianne kaikelle maailmalle, niin en minä suinkaan tahdo olla
Teille esteenä.»
Ovi väännettiin lukosta ja avattiin, ja Janet ja hänen isänsä syöksyivät sisään, levottomina haluten tietää syyn noihin kamaliin huutoihin.
Heidän astuessaan huoneeseen seisoi Varney ovipielessä hammasta purren, kasvoilla ilme, jossa kuvastuivat yht'aikaa raivo, häpeä ja pelko. Kreivitär taas seisoi keskellä huonetta kaltaisena nuoren Pytian, joka on juuri joutunut jumalaisen innoituksen valtaan.
Hänen kauniin otsansa suonet olivat ankarasta puhumisesta paisuneet paksuiksi sinisiksi viivoiksi — hänen poskensa ja kaulansa hohtivat tulipunaisina — hänen silmänsä olivat kuin vangitun kotkan, joka syöksee hehkuvia ukonnuolia viholliseensa, koska ei voi päästä sitä kynsin repimään. Jos olisi mahdollista raivottaren muuttaa sulottareen, eivät hänen kasvonsa voisi yhdistää niin suurta kauneutta niin mahtavaan vihaan, halveksuntaan, uhmaan ja kiivastukseen. Eleet ja ryhti vastasivat ääntä ja kasvojen ilmettä ja kokonaisuus muodosti näyn, joka oli sekä ihana että peloittava, niin suuren ylevyyden oli kiihkeä mielenliikutus luonut kreivitär Amyn luontaiseen hempeään viehkeyteen. Heti kun ovi avautui, juoksi Janet emäntänsä luo; ja hitaammin, mutta sentään nopeammin tavallistaan lähestyi Anton Foster Rikhard Varneyta.
»Jumalan nimessä, mikä Teidän Armoanne vaivaa?» kysyi edellinen.