»Mitä saatanan nimessä Te teitte hänelle?» kysyi jälkimäinen.
»Kuka, minäkö? — en mitään», vastasi Varney, mutta pää riipuksissa ja ääni jurona; »en mitään muuta kuin että ilmoitin hänelle puolisonsa käskyt, ja ell'ei armollinen rouva halua niitä totella, tietää hän itse paremmin kuin minä, miten siitä vastata.»
»Kautta taivaan, Janet», sanoi kreivitär, »se petturi ja konna valehtelee suoraan! Hänen täytyy valehdella, koska hänen puheensa lankeavat jalon puolisoni häpeäksi — hänen täytyy pakostakin valehdella kaksin kerroin, koska hän puheillaan ajaa omia, yhtä inhoittavia kuin saavuttamattomiakin tarkoitusperiään.»
»Te olette ymmärtänyt minua väärin, armollinen rouva», virkkoi Varney, vastahakoisen nöyrästi ja samalla puolustavasti; »antakaamme tämän asian levätä siksi kun kiihkonne on hieman laimentunut ja minä selitän Teille kaikki.»
»Sinä et ole koskaan saava tilaisuutta siihen», virkkoi kreivitär. — »Katso häntä, Janet. Hän on koreasti puettu, hän näyttää ulkoapäin aatelismieheltä, ja kuitenkin tuli hän tänne vakuuttamaan puolisoni tahtovan — ei, enemmän, vihityn puolisoni käskevän, että minun pitäisi menemän hänen kanssaan Kenilworthiin ja kuningattaren ja ylimysten ja oman vihityn puolisoni edessä tunnustaman hänet — tuon tuossa — tuon viitanharjaajan, tuon kengänpuhdistajan — tuon tuossa, puolisoni palvelijan, lailliseksi aviomiehekseni ja herrakseni! Suuri Jumala! Jos minä myöhemmin vaatisin oikeuksiani ja arvo-asemaani takaisin, olisin minä siten nostanut omaa itseäni vastaan aseita, jotka leikkaisivat oikean vaatimukseni juurineen poikki ja tekisivät minulle mahdottomaksi pyrkiä enään Englannin jalojen ylimysnaisten joukkoon.»
»Sinä kuulet, Foster, ja myöskin Sinä, nuori neito, mitä tämä rouva sanoo», vastasi Varney, käyttäen hyväkseen pysäystä, minkä kreivitär oli pakotettu tekemään syytöspuheessaan pikemmin ilman puutteen kuin aineen loppumisen takia: — »Te kuulette, että tämä rouva tekee kiihkoissaan minut vastuunalaiseksi toimenpiteestä, jota jalo kreivi on ajatellut erinäisten seikkain salaamiseksi ja joka on selitettynäkin tuossa kirjeessä, mitä tämä rouva pitää kädessään.»
Foster yritti tässä astua väliin pontevan näköisenä, koska hän luuli sen kuuluvan virkaansa. »Ei, armollinen rouva, minun on pakko sanoa Teille, että Te olette menetellyt tässä perin malttamattomasti. — Sellaista petosta ei voida kokonaan tuomita, jos se tapahtuu hyvässä tarkoituksessa; niinpä sanoi patriarkka Abrahamkin Saaraa sisarekseen, heidän mennessään alas Egyptiin.»
»Niin kyllä, herraseni», vastasi kreivitär; »mutta Jumala soimasi tästä petoksesta valitun kansansa esi-isää pakanallisen faraon suun kautta. Voi teitä, jotka luette pyhää raamattua vain etsiäksenne sieltä paikkoja, mitkä ovat tarkoitetut meille varoitukseksi eivätkä esimerkiksi!»
»Mutta Saara ei vastustanut herransa tahtoa, jos suvainnette huomata», virkkoi Foster vastaukseksi; »vaan teki niin kuin Abraham käski, sanoen itseänsä hänen sisareksensa, jotta hänen herrallensa hyvin kävisi hänen tähtensä ja jotta hänen sielunsa eläisi hänen kauneutensa tähden.»
»Taivas antakoon minulle anteeksi hyödyttömän kiivastukseni», vastasi kreivitär, »sillä Sinä olet yhtä hävytön tekopyhä kuin tuo mies tuolla julkea petturi! Minä en voi koskaan uskoa, että jalo Dudley olisi antanut suostumuksensa niin raukkamaiseen, niin häpeälliseen juoneen. Mutta jos niin on, tallaan minä hänen halpamaisuutensa mäsäksi ja hävitän kaiken muiston hänestä ikipäiviksi!»