Niin puhuen repi hän Leicesterin kirjeen palasiksi ja polki rajattomassa vihastuksessaan niitä jaloillaan, ikäänkuin olisi hän halunnut hävittää olemattomiin nekin pienet jätteet, jotka siitä vielä olivat näkyvissä.
»Olkaa todistajiani», sanoi Varney kokien pysyä tyynenä, »että hän on nyt repinyt jalon herrani kirjeen, jotta hän sitten saisi vierittää minun niskoilleni sen neuvoman suunnitelman; ja vaikk'ei minulle lähde siitä aikeesta mitään muuta kuin vaaraa ja vaivaa, tahtoisi hän panna sen minun syykseni, ikäänkuin ajaisin minä siinä omia tarkoitusperiäni.»
»Sinä valehtelet, petollinen orja!» huusi kreivitär, huolimatta Janetin tyynnyttelyistä, tämä kun surullisena aavisti hänen vain siten takovan aseita itseään vastaan. — »Sinä valehtelet!» toisti hän. — »Anna minun olla, Janet. — Vaikka tämä olisi sitten viimeinen sanani, niin hän valehtelee — hän punoo omia saastaisia juoniaan, ja hän olisi esitellyt niitä laveammaltikin, jos olisin voinut suuttumukseltani pysyä hiljaa, kuten alussa, mistä hän saikin rohkeutta ilmaista konnamaiset suunnitelmansa.»
»Armollinen rouva», virkkoi Varney, joka julkeudestaan huolimatta tunsi asemansa hieman noloksi, »minä pyydän Teitä uskomaan, että olette kokonaan erehtynyt.»
»Ennen uskoisin minä valon pimeydeksi!» huusi raivostunut kreivitär. »Olenko minä muka juonut unohduksen virrasta? Enkö minä muka muista Sinun aikaisempaa käytöstäsi, joka, jos Leicester sen olisi tiennyt, olisi vienyt Sinut suoraan hirteen, eikä tuonut Sinulle hänen läheisimmän ystävyytensä kunniaa? — Toivoisinpa olevani mies vain viisikin minuuttia! Siinä ajassa jo ehtisin pakottaa tuollaisen pelkurin kuin Sinunkin tunnustamaan konnamaisuutensa. Mutta mene — ja heti paikalla! — Sano herrallesi, että jos minä lähtisinkin sille häpeän polulle, jolle se inhoittava petos, mitä Sinä olet esitellyt hänen nimissään, minut välttämättä veisi, minä ainakin tahtoisin hänelle kilpailijan, joka edes hiukankin ansaitsisi sen nimen. Hänen sijaansa ei saa täyttää kurja palkkapalvelija, jonka suurimpana onnena on saada lahjaksi herransa viimeiset vaatteet, ennen kuin ne ovat aivan nukkavieruiksi kuluneet ja joka kykenee viehättämään vain jotakin esikaupungin tyttöletukkaa komeilemalla herransa vanhojen kenkien uusilla nauharuusukkeilla. Tiehesi, heti paikalla, mies — minä halveksin Sinua niin suuresti, että häpeän suuttuneeni Sinuun.»
Varney lähti huoneesta sanattoman raivon vallassa, ja häntä seurasi Foster, jonka luonnostaankin hitaan järjen olivat kokonaan pyörryttäneet ne hurjat kiivastuksen ja vihan purkaukset, mitkä olivat ensi kerran hänen kuultensa tulvineet kreivittären huulilta, sillä Foster oli koko ajan pitänyt häntä liian lempeänä ja liian hyvänsävyisenä kantamaan närkästynyttä ajatustakaan, saati sitten käyttämään kovia sanoja. Foster kulki sentähden itsepintaisesti Varneyn jäljissä, ahdistaen häntä kysymyksillä, joihin toinen ei vastannut, ennen kuin he olivat saapuneet neliönmuotoisen pihan toiselle puolelle, entiseen kirjastoon, mihin lukija on jo tutustunut. Täällä kääntyi Varney hellittämättömään seuraajaansa ja alkoi selvitellä asiaa verrattain rauhallisella äänellä; sillä tuo lyhyt kävely oli riittänyt niin taitavalle mielensä kuohujen hillitsijälle raivonsa ja suuttumuksensa asettamiseksi ja kylmäverisyytensä saavuttamiseksi.
»Tony», sanoi hän, tavallinen ivahymy huulillaan, »ei maksa vaivaa sitä kieltää. Nainen ja piru, jotka, kuten viisas neuvojasi Holdforthkin saattaa Sinulle todistaa, pettivät miestä jo aikojen alussa, ovat tänäänkin osoittautuneet minun oveluuttani ja varovaisuuttani väkevämmiksi. Se torakurkku näytti niin viekoittelevalta ja osasi vetää naamansa niin mainioon ilmeeseen minun esitellessäni kreivin asiaa, että minä, kautta kunniani, uskoin voivani pistää pienen sanasen omastakin puolestani. Nyt luulee hän saaneensa pääni silmukkaan, mutta siinä hän erehtyy. — Missä on tohtori Alasco?»
»Työpajassaan», vastasi Foster; »tällä hetkellä ei häntä voi puhutella — meidän täytyy odottaa siksi kunnes keskipäivän aika on ohi, tai me häiritsemme häntä hänen tärkeissä — mitä minä sanoin, tärkeissäkö? — minä tahdoin sanoa: hänen jumalallisissa tutkimuksissaan.»
»Niin, hän tutkii perkeleen jumaluutta», virkkoi Varney, — »mutta kun minä tarvitsen häntä, on yksi hetki yhtä hyvä kuin toinenkin. Opasta minut hänen hornanpesäänsä.»
Näin puhui Varney ja seurasi nopein ja levottomin askelin Fosteria, joka johti häntä monia melkein raunioiksi rauenneita sokkelokäytäviä pitkin pihan vastaiselle puolelle jonkunlaiseen maanalaiseen holviin, missä nyt askarteli kullantekijä Alasco, mutta minne ennen eräs Abingdonin salatieteisiin taipuvainen päämunkki oli veljeskuntansa suureksi kauhistukseksi laittanut työpajansa ja missä hän monen sen ajan hourupäisen tavoin oli tuhlannut paljon kallista aikaa ja rahaakin päästäkseen suuren tiedon perille.