Anton Foster pysähtyi oven eteen, joka oli lujasti teljetty sisäpuolelta, ja pelkäsi jälleen huomattavasti häiritä viisasta hänen puuhissaan. Mutta piittaamaton Varney piti kolkutuksin ja huudoin niin suurta melua, että huoneen asukas vihdoinkin, vaikka hitaasti ja vastahakoisesti, avasi oven. Kullantekijä tuli näkyviin, silmät tihruisina sen tuliastian tai lasikulhon kuumuudesta ja höyryistä, jonka ääressä hän oli askarrellut, ja hänen kammionsa oli yhtä mitä erilaisimpien aineiden ja hänen ammattiinsa kuuluvien kummallisten työkalujen sekasortoa. Ukko murisi suuttuneen kärsimättömästi: »Ijät kaiketko minun sitten täytyy laskeutua taivaallisista tutkimuksistani maallisissa asioissa rehkimään?»
»Helvetillisissä asioissa, saisit sanoa», virkkoi Varney, »sillä ne ne kuitenkin ovat Sinun oikea alasi. — Foster, me tarvitsemme Sinua keskustelussamme.»
Foster astui arkaillen holviin. Varney seurasi häntä, sulki oven, ja niin alkoivat he kolmisin salaisen neuvottelunsa.
Sillä välin mitteli kreivitär huoneensa lattiaa, häpeän ja vihastuksen kiistellessä hänen suloisilla poskillaan.
»Se konna», kiivasteli hän, »se kylmäsydäminen, laskeva orja! — Mutta minä vedin naamion hänen kasvoiltaan, Janet. — Minä pakotin sen käärmeen avaamaan kaikki kierteensä edessäni ja ryömimään sitten tiehensä alastomassa rumuudessaan. — Minä hillitsin suuttumustani, vaikka olinkin vähällä tukehtua siihen paikkaan, siksi kunnes hän päästi minut katsahtamaan sydämen pohjaan, joka on kauhistavampi helvetin pimeintä soppea. — Ja Sinä, Leicester, onko mahdollista, että Sinä saatoit käskeä minua kieltämään lailliset avio-oikeuteni Sinuun tai Sinä itse siirtää ne toiselle! — Mutta se on mahdotonta — se konna valehteli kaikki — Janet, minä en tahdo viipyä täällä enää kauvemmin, Minä pelkään häntä. — Minä pelkään isääsi — mieleni on paha, kun minun täytyy sanoa se Sinulle, Janet. — Mutta minä pelkään isääsi, ja kaikkein eniten tuota inhoittavaa Varneyta. Minä pakenen Cumnorista.»
»Ah! armollinen rouva, minne Te pakenisitte tai miten pääsisitte Te näiden muurien vankeudesta?»
»En tiedä, Janet», vastasi onneton nuori rouva, luoden katseensa ylös ja ristien kätensä, »en tiedä, minne paeta, tai millä tavoin; mutta minä olen varma siitä, ett'ei Jumala, jota minä olen niin uskollisesti palvellut, ole hylkäävä minua tällä kauhealla hetkellä, sillä minä olen joutunut pahojen ihmisten käsiin.»
»Älkää ajatelko niin, rakas rouva», lohdutti Janet; »isäni on kyllä synkän ja ankaran tapainen ja pitää lujasti kiinni uskostaan — mutta ei kuitenkaan —» Samassa silmänräpäyksessä astui Anton Foster huoneeseen, kantaen lasimaljaa ja pientä pulloa. Hänen käytöksensä oli omituinen; sillä lähestyessään kreivitärtä tämän arvolle kuuluvalla kunnioituksella, ei hän tähän asti ollut viitsinyt salata tai ei ollut kyennyt poistamaan luontaista kömpelöä jurouttaan, mikä hänen kaltaisissaan onnettomissa ihmisissä näytäksen eritotenkin niitä kohtaan, jotka olosuhteet ovat saattaneet heidän valtaansa ja valvontansa alaisiksi. Mutta nyt ei hän paljastanut rahtuakaan sitä mahtinsa ynseätä tietoisuutta, jota hän tavallisesti yritti peittää kömpelön, teeskennellyn kohteliaisuuden ja kunnioituksen verhoon aivan niinkuin rosvo kätkee pistoolinsa ja lyömäpalikkansa huonon päällystakkinsa alle. Mutta hänen hymyssään oli enemmän pelkoa kuin mielistelyä, ja kun hän kehoitti kreivitärtä maistamaan hänen tuomaansa virkistävää juomaa, joka olisi äskeisen kiihtymyksen jälkeen rauhoittava hänen sydäntään ja päätään, näytti hän hautovan jotakin uutta konnankoukkua. Hänen kätensä vapisi, hänen äänensä tärisi ja koko hänen käytöksensä herätti niin suurta epäluuloa, että hänen tyttärensä Janet, katseltuaan häntä ensin hämmästyneenä hetken aikaa, näytti äkkiä tehneen lujan, rohkean päätöksen; hän kohotti päänsä, suoristautui uhmailevaan ja käskevään asentoon, astui hitaasti isänsä ja kreivittären väliin, tempasi tarjottimen edellisen käsistä ja sanoi matalalla, mutta selvällä ja painokkaalla äänellä: »Isä, minä täytän maljan jalon emäntäni tarpeiksi, kun hän niin suvaitsee.»
»Sinäkö, lapseni?» kysyi Foster kiivaasti ja pelokkaasti, »ei, lapseni
— Sinä et nyt saa tehdä armolliselle rouvalle sitä palvelusta.»
»Ja miks'en, jos saan luvan kysyä?» vastasi Janet, »mikäli jalon rouvan on yleensä lainkaan tarpeellista koskea koko maljaan?»