»Miks'et — miks'et?» tankkaili hovimestari neuvottomana, ja havaiten kiukuttelun parhaaksi pätevämpien syiden puutteen korvaajaksi, huusi hän: — »Siks'et, senkin hupakko, ett'en minä tahdo! — Mene siitä iltakirkkoosi!»
»Niin totta kuin toivon vielä kauvan saavani käydä kirkossa», vastasi Janet, »en mene sinne tänään, ennen kuin olen saanut paremman varmuuden emäntäni turvallisuudesta. Antakaa pullo tänne, isä»; — ja Janet otti sen hänen vastustelevasta kädestään, ja Foster salli sen lopultakin tapahtua, ikäänkuin omantuntonsa lyömänä. — »Ja nyt», jatkoi hän, »isä, juoma, jonka on määrä virkistää emäntääni, ei tehne minullekaan pahaa. Terveydeksenne, isä!»
Lausumatta sanaakaan syöksähti Foster tyttärensä kimppuun ja väänsi pullon hänen kädestään; sitten, ikäänkuin häveten sitä, mitä oli tehnyt, sekä ollen täydelleen kykenemätön päättämään, mitä oli edelleen tehtävä, jäi hän siihen seisomaan, pullo kädessään, toinen jalka toisen edellä ja tyttäreensä tuijottaessaan kasvoilla ilme, jossa raivo, pelko ja paljastettu konnamaisuus kuvastuivat inhoittavalla tavalla.
»Tämähän on kummallista, isä», virkkoi Janet, suunnaten häneen samanlaisen tiukan katseen, jolla hullujen hoitajain sanotaan pitävän onnettomia potilaitaan aisoissa; »Te ette anna minun tarjota armolliselle rouvalle sitä juomaanne ettekä myöskään salli minun tyhjentää maljaa hänen terveydekseen!»
Kreivittären rohkeus ei pettänyt tämän kauhistavan kohtauksen aikana, jonka merkitys oli ilmeinen, vaikk'ei siihen suorin sanoin viitattukaan. Hän säilytti luonteensa suuren huolettomuudenkin, ja vaikka hänen poskensa oli ensi säikähdyksestä kalvennut, oli hänen katseensa tyyni ja melkein halveksiva. »Ettekö Te itse halua maistaa sitä jaloa juomaa, herra Foster? Ettehän toki itse kieltäytyne tyhjentämästä maljaa onneksemme, vaikka ette sallinutkaan Janetin sitä tehdä. — Juokaa, herra, minä pyydän.»
»Minä en tahdo», vastasi Foster.
»Ja kenelle sitten on tämä erinomainen kurkunkostuke tarkoitettu, hyvä herra?» jatkoi kreivitär.
»Paholaiselle, joka sen keittikin!» viskasi Foster, käänsi selkänsä ja lähti huoneesta.
Janet katsahti emäntäänsä, kasvoillaan syvän häpeän, pelon ja murheen ilme.
»Älä minua itke, Janet», sanoi kreivitär lempeästi.