»En, armollinen rouva», vastasi hänen palvelijattarensa nyyhkytysten tukahuttamalla äänellä, »en minä Teitä itkekään, minä itken itseäni — minä itken tuota onnetonta miestä. Niiden, jotka ovat joutuneet häpeään ihmisten edessä — niiden, jotka Jumala on tuominnut, niiden on syytä surra — ei viattomien! — Jääkää hyvästi, armollinen rouva!» jatkoi hän, kiireesti heittäen hartioilleen viitan, jota hän tavallisesti käytti ulos lähtiessään.
»Jätätkö Sinä minut, Janet?» kysyi hänen emäntänsä — »hylkäätkö Sinä minut näin ankaran ahdistuksen hetkellä?»
»Hyljätäkö Teidät, armollinen rouva!» huudahti Janet; ja juosten takaisin emäntänsä luo, painoi hän tuhansia suuteloita hänen kädelleen — »hyljätäkö Teidät! — hyljätköön minut uskoni toivo, jos sen teen! — Ei, rouva; oikein sanoitte, että kyllä Jumala, jota olette palvellut, Teille osoittaa vapautuksen tien. Pakokeino on keksitty; minä olen päivät ja yöt rukoillut valoa, jotta näkisin, miten minun oli täyttäminen velvollisuuteni tuota onnetonta miestä ja samalla Teitä kohtaan. Hirmuisena ja peloittavana on se valo nyt minulle ilmestynyt, eikä minun tule sulkea ovea, jonka Jumala on avannut. — Älkää kysykö minulta enempää. — Minä tulen tuossa paikassa takaisin.»
Sen sanottuaan kääriytyi hän viittaansa ja ilmoittaen eukolle, jonka kohtasi ulommaisessa huoneessa, menevänsä iltarukoukseen, poistui hän talosta.
Sillä välin oli hänen isänsä kiirehtinyt jälleen työpajaan, mistä hän tapasi aijotun rikoksensa syytoverit.
»Kastoiko se suloinen lintu kieltään?» tiedusteli Varney puoleksi hymyillen, kun taas tähtienselittäjä teki saman kysymyksen silmillään, puhumatta sanaakaan.
»Ei kastanut, eikä tule kastamaankaan minun tarjoamastani juomasta», vastasi Foster; »pakotatteko Te minut tekemään murhan tyttäreni läsnä-ollessa?»
»Eikö Sinulle jo sanottu, Sinä juro, pelkurimainen orja», puhui Varney katkerasti, »ett'ei murhaa, kuten Sinä sitä nimität silmät tuijottaen ja kieli kangerrellen, ollut kysymyksessäkään? Eikö Sinulle sanottu, että tässä tarkoitettiin ainoastaan pientä pahoinvointia, jollaisen naiset saavat aivan ilman aikojaan, tahtoessaan pitää yöpukuaan keskellä päivää ja lojua leposijallaan, kun heidän pitäisi huolehtia taloustoimistaan? Tämä oppinut mies tässä vannoo sen Sinulle Viisauden Linnan avaimen kautta.»
»Minä vannon», sanoi Alasco, »ett'ei väkineste, joka on tuossa pullossasi, ole lainkaan hengenvaarallista! Minä vannon sen kullan kuolemattoman ja häviämättömän ydinaineen kautta, joka läpäisee kaikki muut luonnon aineet, mutta jonka kätketyn olemuksen perille voi päästä vain se, kenelle Trismegistus antaa salatiedon avaimen.»
»Ankara vala», vahvisti Varney. »Foster, olisit pahempi pakanaa, ell'et sitä uskoisi. Muutoin saat uskoa minua, joka vannon vain oman sanani kautta, että ell'et Sinä pysy siivolla, ei tule olemaan toivoakaan, niin, ei toivon haamettakaan tämän Sinun vuokrakartanosi muuttamisesta vapaaläänitykseksi. Alasco jättää Sinun tinakalusi silleen, ja Sinä tulet, kunnon Anton, yhä pysymään minun alustalaisenani.»