»Etkö Sinä siis aijokaan paeta kanssani, Janet?» huudahti kreivitär tuskaisena. — »Pitääkö minun luopua Sinusta? Tämäkö nyt on sitä Sinun uskollisuuttasi?»
»Armollinen rouva, minä pakenisin kanssanne yhtä mielelläni kuin ikinä lintu häkistä, mutta jos niin tekisin, olisi siitä heti seurauksena ilmi-tulo ja takaa-ajo. Minun täytyy jäädä ja koettaa jonkun aikaa kaikin keinoin salata totuutta. — Taivas antakoon anteeksi petokseni, koska se tapahtuu välttämättömyyden pakosta!»
»Ja pitääkö minun sitten matkustaman yksin sen vieraan miehen kanssa?» hätäili kreivitär. — »Ajattelehan, Janet, jos tässä olisikin tekeillä vielä kauheampi ja pimeämpi juoni minun eroittamisekseni Sinusta, joka olet ainoa ystäväni?»
»Ei, armollinen rouva, älkää sitä luulko», vastasi Janet vakuuttavasti, »se nuori mies on auttava Teitä rehellisesti ja kunniallisesti; ja lisäksi on hän herra Tressilianin ystävä ja tullutkin tänne juuri hänen käskystään.»
»Jos hän on Tressilianin ystävä», virkkoi kreivitär, »uskon minä itseni yhtä turvallisena hänen huomaansa kuin taivaasta lähetetyn enkelin; sillä ei ole kuolevainen ihminen vapaampi kaikesta halpamaisuudesta, petollisuudesta ja itsekkyydestä kuin Tressilian. Hän unohti aina itsensä, jos hän vain sai auttaa muita. — Ah! ja minkä palkan hän siitä sai!»
Kiireen vilkkaa kokosivat he ne muutamat tarve-esineet, jotka kreivittären tuli ottaa mukaansa ja jotka Janet nopeasti ja taitavasti kääräisi pieneksi mytyksi, unohtamatta suinkaan erinäisiä kallisarvoisia koruja, jotka helpoimmin sattuivat hänen käsiinsä, erittäinkään jalokivilipasta, josta hän sangen järkevästi katsoi voivan olla hyötyä jossakin tulevassa pulassa. Leicesterin kreivitär muutti sitten ylleen puvun, jota Janet tavallisesti piti lyhyemmillä matkoilla, sillä heidän mielestään oli viisainta karttaa kaikenlaista ulkonaista komeutta, koska se voisi herättää huomiota. Ennen kuin he olivat saaneet nämä valmistelunsa kokonaan suoritetuiksi, oli kuu noussut kesä-yön taivaalle, ja kaikki kartanon asukkaat olivat käyneet levolle tai ainakin huoneidensa yksinäisyyteen ja rauhaan.
He eivät peljänneet mitään vaikeuksia talosta ja puutarhasta päästäkseen, kunhan ei heitä vain huomattaisi. Anton Foster oli tottunut katsomaan tyttäreensä niin kuin syntisyytensä tunteva ihmiskurja saattaa katsoa näkyvään suojelusenkeliin, joka hänen pahuudestaan huolimatta yhä liihoittelee hänen ympärillään, ja senpätähden ei hänen luottamuksellaan ollutkaan rajoja. Janet sai vapaasti liikkua missä tahansa päivän aikana, ja hänellä oli avain puiston takaporttiinkin, niin että hän saattoi lähteä kylään milloin tahtoi, joko talouden asioissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan tai ottaakseen osaa uskonlahkonsa rukoushuoneella pidettyihin hartauskokouksiin. Tosin oli Fosterin tytär saanut tämän suuren vapautensa vain sillä juhlallisesti vaaditulla ehdolla, ett'ei hän mitenkään käyttäisi näitä etu-oikeuksia tavalla, joka voisi vähentää kreivittären säilyttämisen varmuutta, sillä tällä nimellä mainittiin kreivittären oleskelua Cumnorissa sen jälkeen, kun tämä onneton nainen oli alkanut osoittaa kärsimättömyyttä siihen yksinäiseen ja ahtaaseen elämään, johon hänet oli syösty. Eikä olekaan otaksuttavissa, että mikään muu seikka kuin se kauhistava epäluulo, jonka illan tapaukset olivat hänessä herättäneet, olisi saanut Janetin rikkomaan lupauksensa ja pettämään isänsä luottamuksen. Mutta kaiken näkemänsä perusteella piti hän nyt itseään ei ainoastaan oikeutettuna, vaan ankarasti velvoitettunakin tekemään emäntänsä pelastamisesta kaikkien puuhiensa päämäärän ja heittämään syrjään kaikki muut ajatukset.
Pakeneva kreivitär kulki oppaineen kiireisesti hankalaa ja epätasaista polkua, joka oli ennen ollut lehtokäytävänä, mutta jota nyt pimittivät heidän päittensä yläpuolella yhtyväin puiden oksat ja jolla väikkyi vain hakattujen paikkojen kohdalla kuun hämärä, petollinen valo. Heidän kulkuaan häiritsivät tuon tuostakin kaadetut puut ja suuret oksat, jotka oli jätetty maahan sopivan ajan tultua kimppuihin ja kasoihin kerättäviksi. Näiden esteiden tuottamat vaikeudet ja ponnistukset, heidän alkumatkansa hengähtämätön kiire, toivon ja pelon menehdyttävät tunteet koskivat niin kovasti kreivittären voimiin, että Janetin täytyi pyytää häntä pysähtymään muutamiksi minuuteiksi huoahtamaan. He seisahtuivat siis erään vanhan valtavan, pahkaisen tammen varjoon, ja katselivat aivan vaistomaisesti jättämäänsä taloa, minkä pitkä, musta pääty kuumotti hämärästä etäisyydestä suunnattomine savupiippuineen, torneineen ja kellohuoneineen, jotka kohosivat kattoviivan yläpuolelle ja kuvastuivat selvästi kesä-yön taivaan puhdasta sineä vasten. Vain yksi valo pilkutti tuosta suuresta, tummasta rykelmästä niin alhaalta, että se näytti pikemminkin tulevan maasta kartanon edustalta kuin jostakin sen akkunasta. Kreivitär pelästyi. — »Ne ajavat meitä takaa!» huudahti hän, osoittaen Janetille valoa, joka saattoi hänet niin suuren kauhun valtaan.
Emäntäänsä tyynempänä havaitsi Janet, ett'ei loistava pilkku liikkunut, ja selitti kuiskaten kreivittärelle valon tulevan siitä yksinäisestä kammiosta, missä kullantekijä harjoitti salaperäisiä tutkimuksiaan. — »Hän on niitä», lisäsi neito, »jotka valvovat yöt pahoja aikeita hautoen. Onneton sattuma toi tänne miehen, jonka hämärät puheet maallisesta rikkaudesta ja taivaallisesta tai yliluonnollisesta tiedosta ovat kyenneet niin erinomaisesti viehättämään isäraukkaani. Oikeinpa puhuikin hyvä mestari Holdforth — minun nähdäkseni pyytäen siten viisaasti neuvoa erinäisiä meidän talomme asukkaita. 'On ihmisiä', sanoi hän, 'ja heidän lukunsa on paljous, jotka jumalattoman Ahabin tavoin kuuntelevat mieluummin väärän profetan Zedekiaan haaveiluja kuin niiden sanoja, joiden kautta Herra puhuu.' Ja edelleen teroitti hän — 'Ah! rakkaat veljeni, meidän keskellämme käy paljon Zedekiaita — miehiä, jotka lupaavat teille maallisen tietonsa valon, saadakseen teidät hylkäämään taivaallisen ymmärryksenne paisteen. Mitästä ovat he tyranni Naasia parempia, joka vaati alamaisiltaan oikean silmän?' Ja lisäksi huomautti hän —»
On epätietoista, kuinka pitkälle kauniin puritanilaistytön muisti olisi riittänyt mestari Holdforthin saarnan kertaamisessa; mutta kreivitär keskeytti hänet ja vakuutti olevansa niin toipunut, että jaksoi kävellä takaportille asti enää levähtämättä.