»Jumalan nimessä, armollinen rouva, säästäkää isääni kantelussanne», pyyteli Janet; »pitäkää palvelustani, niin heikkoa kuin se on ollutkin, hänen hairahdustensa sovituksena!»
»Tekisin kovin väärin, jos toisin tekisin, rakas Janet», vastasi kreivitär, äkkiä alkaen jälleen entiseen hellään ja luottavaan tapaansa puhella uskolliselle kamarineidolleen. »Ei, Janet, ei sanaakaan ole kuuluva huuliltani isäsi vahingoksi. Mutta Sinähän ymmärrät, rakas tyttöseni, että ainoana toivonani on päästä puolisoni turviin. Minä olen jättänyt hänen määräämänsä asuinpaikan niiden ihmisten pahuuden ja konnamaisuuden takia, jotka minua ympäröivät — mutta minä en missään muussa suhteessa ole rikkova hänen käskyjään. Minä käännyn vain hänen puoleensa - pyydän vain hänen suojaansa. — Vain hänen toivomuksestaan, enkä kenenkään muun, voin minä paljastaa tai tahdon minä paljastaa sen salaisen liiton, joka yhdistää meidän sydämemme ja kohtalomme. Minä tahdon nähdä hänet ja kuulla hänen omasta suustaan ohjeet, joiden mukaan minun on vast'edes käyttäytyminen. Älä vastusta päätöstäni, Janet; Sinä siten vain minua siinä vahvistaisit — ja totuuden tunnustaakseni, olen minä päättänyt ottaa kohtalostani selon kerta kaikkiaan, kuulla sen puolisoni omilta huulilta, ja tarkoitukseni saavuttamiseksi on minun suorinta lähteä tapaamaan häntä Kenilworthiin.»
Punnittuaan hätäisesti onnettoman kreivittären aseman vaikeutta ja epävarmuutta, oli Janet taipuvainen muuttamaan aikaisemman mielipiteensä ja ajattelemaan, että kun nyt kerran kreivitär oli poistunut piilopaikasta, minne hänen puolisonsa oli hänet toimittanut, oli hänen ensimäisenä velvollisuutenaan mennä hänen luokseen ja selittää hänelle moisen käyttäytymisen syyt. Hän tiesi, kuinka tärkeänä kreivi piti heidän avioliittonsa salaamista, eikä voinut olla myöntämättä, että kreivitär, yrittäessään hiukankin paljastaa sitä ilman hänen suostumustaan, joutuisi ehdottomasti puolisonsa ankaran vihastuksen alaiseksi. Jos hän pakenisi isänsä taloon suoraan tunnustamatta arvoansa ja säätyänsä, tulisi hänen asemansa epäilemättä suuresti vahingoittamaan hänen mainettansa, ja jos hän taas tuollaisen tunnustuksen tekisi, saattaisi se viedä hänen ja hänen puolisonsa välien sovittamattomaan rikkoutumiseen. Kenilworthissa taasen saisi hän esittää asiansa suoraan puolisolleen, jota Janet, vaikk'ei luottanutkaan häneen niin paljon kuin kreivitär, ei kuitenkaan pitänyt osallisena niihin halpamaisiin ja julkeihin juoniin, mihin hänen palvelijansa turvautuivat tukahuttaakseen heidän käsistään pakenevan kreivittären valitukset hänen osakseen tulleesta kohtelusta. Mutta pahimmassakin tapauksessa, jos kreivi kieltäytyisi suomasta hänelle oikeutta ja suojaa, voisi hän, jos hän katsoisi parhaaksi ilmaista kärsimänsä vääryyden, saada Tressilianin puolustajakseen ja kuningattaren tuomarikseen; niin paljon oli Janet päässyt asioista selville lyhyestä keskustelustaan Waylandin kanssa. Hän oli siis yleensä suosiollinen emäntänsä Kenilworth-matkalle, ja puhuikin siitä kreivittärelle, kuitenkin pyytäen häntä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta tuloaan puolisolleen ilmoittaessaan.
»Oletko Sinä itse ollut varovainen, Janet?» kysyi kreivitär; »oletko paljastanut asemani ja tilani salaisuuden oppaalle, jonka turviin minun nyt on antautuminen?»
»Minulta ei hän ole saanut tietää mitään», vastasi Janet; »enkä minä usko hänen tietävän enempää Teidän asemastanne kuin mitä kansa yleisesti luulee.»
»Ja mitä se luulee?» kysyi rouva.
»Että Te lähditte isänne talosta — mutta loukkaan Teitä jälleen, jos jatkan», virkkoi Janet keskeyttäen puheensa.
»Et loukkaa, jatka vain», pyysi kreivitär; »minun täytyy oppia kestämään niitä ilkeitä huhuja, joita hulluuteni on pannut minusta liikkeelle. Minun nähdäkseni luullaan kait, että minä lähdin isäni talosta luvattoman rakkauden houkutuksesta. — Se on erehdys, joka on pian poistuva — jonka täytyy poistua, sillä minä haluan elääkseni säilyttää maineeni tahratonna, tai sitten lakata elämästä. — Minua pidetään siis Leicesterin jalkavaimona?»
»Enimmiten Varneyn», vastasi Janet; »muutamat arvelevat häntä kuitenkin vain herransa huvittelujen verhoksi; sillä tieto Teidän huoneittenne tuhlailevan komeasta sisustuksesta on päässyt salaisesti leviämään ja sellaiset varustukset käyvät paljon yli Varneyn varojen. Mutta tällä viimeisellä mielipiteellä on vähän kannattajia; sillä ihmiset uskaltavat tuskin viittaillakaan moiseen epäluuloon, kun on niin korkea nimi kysymyksessä, jott'ei tähtikamari pääsisi rankaisemaan heitä aateliston häpäisemisestä.»
»Tekevätpä ne viisaasti puhuessaan hiljaa», virkkoi kreivitär, »jotka tahtovat asettaa jalon Dudleyn sellaisen konnan rikostoveriksi kuin Varneyn. — Olemme tulleet portille. — Ah! Janet, minun on nyt heittäminen Sinulle hyvästi! — Älä itke, rakas tyttöseni», lisäsi hän, yrittäen verhota omaa mielihaikeuttaan uskollisen palvelijattarensa jättämisestä pieneen pilailuun: »ja kun jälleen tavataan, niin poista nyt, Janet, tuo kiinteä röyhelösi ja hanki sijaan avonainen pitsikaulus, joka päästää kauniin kaulasi näkyviin; ja heitä nurkkaan tuo huono, mustin lasihelmin reunustettu puserosi, jota hädin tuskin kamarineitokaan saattaa pitää ja neulo uusi hienosta sametista ja kultakankaasta — huoneestani löydät kankaita yllin kyllin, sillä minä annan ne Sinun vapaasti käytettäväksesi. Rohkeutta vain, Janet; sillä vaikka Sinä nyt oletkin vain onnettoman, harhailevan, nimettömän ja maineettoman rouvan palvelijatar, täytyy Sinun jälleen yhtyessämme olla puettuna tavalla, joka sopii Englannin ensimäisen kreivittären läheisimmälle ja suosituimmalle kamarineitsyelle.»