Matkustajamme kulkivat parhaillaan erään pienen, aivan lähelle tietä ulottuvan metsikön läpi, kun he tapasivat ensimäisen elävän olennon Cumnorista lähiönsä jälkeen. Tämä oli ilmeisesti joku typerä renkipoika, harmaa nuttu yllä, pää paljaana, kaatiot kintuissa ja suunnattomat varsisaappaat jalassa. Hän piteli suitsista hevosta, jota he juuri kaikkein eniten kaipasivat ja joka oli varustettu sivusatulalla ja kaikella, mitä nainen ratsastaakseen tarvitsee; ja hän tervehti Waylandia seuraavalla kysymyksellä: »Työhän tailatten ollakkin justiin niit?»
»No aivan niitä, aivan niitä, poikaseni», vastasi Wayland hetkeäkään epäröimättä; ja myönnettävä on, että ankarammassakin siveyskoulussa kasvatetut omattunnot olisivat langenneet niin houkuttelevassa tilaisuudessa. Puhuessaan otti hän suitset pojan kädestä ja auttoi melkein samaan aikaan kreivittären oman hevosensa selästä toisen satulaan, jonka hyvä onni oli siten tuonut hänen saatavilleen. Kaikki kävi niin luontevasti, ett'ei kreivitär, kuten myöhemmin kävi selville, osannut luulla muuta, kuin että hevonen oli lähetetty siihen heidän varalleen joko oppaan tai jonkun hänen ystävänsä toimesta.
Mutta poika, joka oli niin äkkiä päässyt juhdastaan, alkoi pyöritellä silmiään ja raapia päätään, ikäänkuin olisi hän vasta nyt älynnyt luovuttaneensa elukan liian lyhyellä selityksellä ja alkanut sitä katua. — »Kylhän työ ny vissiin niit oletten», mutisi hän itsekseen, »mut teitinhän olis pitänny sanoa että papu, ettenkos työ tielä?»
»Niin, niin», puhui Wayland umpimähkään; »ja Sinun olisi pitänyt sanoa silava, kuten tiedät.»
»Eihän, eihän», vastusti poika; »hernehä min olis pitänny sanoa, ettenks työ sitkän tielä?»
»Hyvä, hyvä», myönnytteli Wayland, »olkoon nyt sitten Herran nimeen vaikka herneitäkin! huolimatta siitä, että silava olisi paremmin sopinut tunnussanaksi.»
Ja noustuaan samalla hevosensa selkään, kaappasi hän toisen ratsun suitset epäröivän pojan laukeavasta kourasta, heitti hänelle pienen kolikon ja otti menetettyä aikaa takaisin ratsastamalla nopeasti tiehensä, ilman enempiä haastelemisia. Poika näkyi vielä siltä mäeltä, jota he nousivat, ja kun Wayland katsahti taaksensa, huomasi hän sen vekaran yhä seisovan paikallaan liikkumattomana kuin tienviitan, sormet tukassa ja pää kääntyneenä suuntaan, minne he olivat pakenemassa häneltä. Ja saavuttuaan viimein mäen harjalle, näki hän pojan kumartuvan ottamaan hopearahaa, jonka hänen anteliaisuutensa oli hänelle suonut. — »No tätäpä voisi sanoa vasta Jumalan lahjaksi», virkkoi Wayland; »se on reipas, hyväkulkuinen elukka ja se kantaa Teitä koreasti siksi kunnes me saamme Teille toisen yhtä hyvän ratsun, ja sitten me lähetämme sen takaisin niin hyvissä ajoin, ettei asiasta ennätä nousta kovin suurta melua.»
Mutta hän pettyi odotuksissaan, ja kohtalo, joka alussa näytti heitä niin suosivan, uhkasi äkkiä kääntää tapauksen, josta hän niin riemuitsi, heidän perimmäisen tuhonsa syyksi.
He eivät olleet ratsastaneet lyhyttä peninkulmaakaan paikalta, minne olivat pojan jättäneet, ennenkuin kuulivat miehen äänen kirkuvan takanaan: »Ryöstö! Ryöstö! — Ottakaa varas kiinni!» ja päästelevän muita samanlaisia voimahuutoja, jotka Waylandin omatunto viipymättä vakuutti varmasti johtuvan hänen juuri äsken suorittamastaan urotyöstä.
»Olisipa minun ollut parasta kävellä jalkaisin koko ikäni», sanoi hän; »siellä ne nyt kiljuvat omaansa takaisin, ja minä olen mennyttä miestä. Ah! Wayland, Wayland, useinpa isäsi sanoi, että hevosesta se vielä Sinulle tuho tulee. Jos minä tästä vielä pääsisin ehjin nahoin Smithfieldin tai Turnballin kadun kilpa-ajajain joukkoon, niin saisivat he hirttää minut niin korkealle kuin Pyhän Paavalin kirkontorni, jos minä vielä ikinä ryhdyn tekemisiin ylimysten, ritarien ja aatelisnaisten kanssa!»