Näitä surullisia mietteitä ladellessaan kääntyi hän tuon tuostakin katsomaan, kuka heitä ajoi takaa, ja näki suureksi lohdutuksekseen vain yksinäisen ratsastajan, jolla kuitenkin oli hyvä hevonen allaan ja joka läheni heitä niin nopeasti, ettei heille jäänyt pienintäkään paon mahdollisuutta, vaikka kreivitär olisi jaksanut ratsastaakin niin kovaa kuin hänen hevosensa kavioista pääsi.
»Tästä ei tule sentään lopultakaan hullumpi leikki», ajatteli Wayland, »koska molemmilla puolin on vain yksi mies, ja koska tuokin hirtehinen istuu hevosensa selässä niinkuin mikäkin apina eikä kunnon ratsumies. Pah! Jos tästä käsirysy tulee, niin helppopa on hänet syöstä satulasta. Ei, mutta lempo soikoon! Luulenpa hänen hevosensa saavan tehdä, mitä ikinä haluaa, sillä hän pitää ohjaksia hampaissaan. Menköön helkkariin, mitä minä hänestä välitän!» sanoi hän takaa-ajajan yhä lähestyessä; »sehän on vain pieni abingdonilainen kamasaksa raukka, kun tästä asiat oikein selviävät.»
Niinpä olikin, niinkuin Waylandin tottunut silmä oli kaukaa havainnut. Sillä kun urhean rihkamakauppiaan hevonen, joka oli rivakka eläin, tunsi nopeuttansa yhä lisättävän ja näki kaksi ratsua kiitävän edellään muutaman sadan kyynärän päässä, alkoi se itsestään katkaista taivalta niin tulisesti, että sen isännällä oli työ ja tuska pysyä selässä ja ett'ei hän ainoastaan saavuttanut takaa-ajettaviaan, vaan kiitipä heidän ohitseenkin täyttä laukkaa, kiskoen ohjaksista olkainsa takaa ja kiljuen: »Seis! Seis!», komentosana, joka näytti pikemminkin koskevan hänen omaa ratsuaan kuin »ajokasta», kuten merimiehet sanovat. Samalla väkinäisellä nopeudella kiiti hän vielä jonkun matkaa myötäkeulaan (käyttääksemme toista merimiesten sananpartta), ennenkuin hän kykeni pysäyttämään ja kääntämään hevosensa, ja sitten ratsasti hän takaisin matkustajiamme kohti, kohennellen epäjärjestykseen joutunutta pukuaan, niin hyvin kuin taisi, asettautuen vakavammin istumaan satulassa ja koettaen saada kasvoilleen rohkean ja sotaisan sävyn sen hätäilevän ja tuskallisen ilmeen sijaan, joka oli niillä näkynyt hänen äskeisen pakollisen kilparatsastuksensa aikana.
Waylandilla oli juuri ollut aikaa varoittaa kreivitärtä pelkäämästä ja lisätä: »Tuo miekkonen on aika hölmö, ja minä kohtelen häntä sen mukaan.»
Kun rihkamakauppias oli hieman puhaltanut ja kerännyt tarpeeksi rohkeutta käydäkseen heitä vastaan, käski hän Waylandia uhkaavalla äänellä heti luovuttamaan hevosen takaisin.
»Kuinka», karjaisi seppä mahtavasti kuin kuningas Cambyses, »puhutaanko meille pysähtymisestä ja luovuttamisesta kruunun maantiellä? Ulos siis tupestasi, Excalibar, ja kerro tälle tyhmänrohkealle ritarille, että julmien iskujen on ratkaistava meidän välimme!»
»Tänne! Apuun! Ottakaa kiinni! Kaikki rehelliset ihmiset», huusi kauppias, »minua estetään saamasta omaani takaisin.»
»Sinä kiljut turhaan jumaliasi, kurja pakana», virkkoi Wayland, »sillä minä pysyn aikeessani, vaikka sitten henki menisi. Kuitenkin tiedä Sinä huonon palttinan ja vanusilkin petollinen kyynäräritari, että minä olen juuri se kulkukauppias, jonka Sinä kehuit tapaavasi Mayden-Castlen nummella ja jolta Sinä uhkasit repun ryöstää; tartuppas nyt siis heti paikalla aseihisi!»
»Minähän puhuin vain leikkiä, mies», vastasi Goldthred. »Minä olen kunniallinen kauppias ja porvari, enkä minä suinkaan rupea karkaamaan ihmisten kimppuun pensaiden takaa.»
»Sitten, kautta kunniani, mahtava kauppias», jatkoi Wayland, »olen tosiaankin pahoillani lupauksesta, jonka tulin tehneeksi, nimittäin että missä ikinä Sinut tapaisinkin, ryöstäisin Sinulta hevosesi ja lahjoittaisin sen armahaiselleni, ellet Sinä jaksaisi puolustaa sitä väki-iskuin. Mutta lupaus on tehty kun tehty ja merkitty muistiin, ja kaikki, mitä minä enää voin toimittaa hyväksesi on siinä, että jätän hevosen Donningtoniin, läheisimpään majataloon.»