»Mutta minäpä sanon Sinulle, hyvä ystävä», vastasi rihkamakauppias, »että minä juuri sillä hevosella aijoin tänään viedä Shottesbrokin Johanna Thackhamia tuonne kirkolle, vakaasti aikoen tehdä hänestä rouva Goldthredin. Hän hyppäsi ukko Thackhamin tuvan ikkunasta ulos; ja katsokaas nyt, tuolla hän seisoo juuri sillä paikalla, missä hevosen piti häntä odottaman, tuossa kirjavassa ratsastusviitassaan, norsunluupäällä koristettu piiska kädessään, aivankuin mikäkin Lotin vaimo. Minä pyydän Teitä oikein koreasti, antakaa pois hevoseni!»
»Olen suuresti pahoillani», sanoi Wayland, »niin hyvin sen ihanan neitosen kuin Sinunkin takiasi, korkeasti kunnioitettava musliinisaksa. Mutta lupaukset on pidettävä — Sinä tapaat hevosesi 'Enkelistä', tuolta Donningtonista. Siinä kaikki, mitä minä puhtaalla omallatunnolla voin tehdä hyväksesi.»
»Vieköön piru omantuntosi!» ärjäisi pelästynyt kauppias. — »Panisitkos
Sinä nyt morsiamen kävelemään jalkaisin kirkkoon?»
»Voithan Sinä ottaa hänet tarakkaasi, mestari Goldthred», vastasi
Wayland; »sehän vain hillitsisi tuon Sinun varsasi vauhtia.»
»Mutta mitenkäs, jos Te tuota — jos Te tuota ette muistaisikaan jättää sitä minun hevostani sinne, minne sanotte?» epäili Goldthred, vaikkakin arkaillen, sillä hänen sielunsa oli vahvasti peloissaan.
»Olkoon reppuni siitä panttina — siellä se on Giles Goslingin tallessa, juuri siinä huoneessa, missä on ne punakukkaiset uutimet, ja se on aivan täynnä samettia, yksinkertaista, kaksinkertaista ja kolminkertaista — puolisilkkiä ja kiiltosilkkiä ja kukkasilkkiä — nukkasamettia ja harsosamettia ja palttinaa ja kamelinlankaista kangasta — —»
»Herkeä! herkeä!» huudahti kauppias; »jos siinä on oikein tosiaan edes puoletkin kaikista niistä tavaroista — mutta enpä minä enää lempo soikoon, usko kunnon Bayardiani kaikenlaisten moukkien kynsiin!»
»Miten vain aina suvaitsette, hyvä mestari Goldthred, ja nyt hyvää huomenta — ja onnea matkalle», vastasi Wayland ratsastaen kauniisti tiehensä kreivittärineen, kun taas puijattu kauppias kääntyi takaisin paljoa hitaammin kuin oli tullut, ankarasti miettien, mitä hän esittelisi puolustuksekseen pettyneelle morsiamelle, joka yhä seisoi keskellä kruunun sarkaa odottamassa uljasta ylkäänsä.
»Se hölmö tirkisteli minuun aivan kuin olisi hän hieman muistellut minua tunteakseen», sanoi kreivitär heidän ratsastaessaan eteenpäin; »onneksi pidin minä huntuani niin ylhäällä kuin vain suinkin voin.»
»Jos siinä olisi perää», virkkoi Wayland, »niin ratsastaisinpa takaisin ja kopahuttaisin sitä lurjusta hieman kalloon — eipä olisi pelkoa hänen aivojensa vahingoittumisesta, sillä hänellä ei ole niitä ollut koskaan edes niin paljoa, että niistä olisi voinut laittaa purotusta imevälle hanhenpojallekaan. Meidän täytyy nyt kuitenkin pitää kiirettä, ja Donningtoniin jätämme me sen pöllöpään hevosen, jottei hän enää hullaantuisi ajamaan meitä takaa, ja siellä täytyy meidän myös koettaa muuttaa muotoamme niin tehokkaasti, että hänen yrityksensä menisi hukkaan, jos hänellä vielä sattuisi olemaan halua siihen.»