Matkustajat pääsivät ilman enempiä seikkailuja Donningtoniin, missä kreivittären täytyi välttämättä saada levätä pari kolme tuntia, ja sillä ajalla ryhtyi Wayland yhtä taitavasti kuin ketterästikin sellaisiin toimenpiteisiin, joista heidän jatkuvan matkansa turvallisuus näytti riippuvan.
Muutettuaan reppurinnuttunsa työpuseroon, vei hän Goldthredin hevosen »Enkelin» majataloon, joka oli aivan kylän toisessa päässä, kaukana siitä paikasta, minne meidän matkustajamme olivat asettuneet. Kulkiessaan aamupuhteella muilla asioillaan, näki hän, mitenkä hevonen luovutettiin rihkamakauppiaalle itselleen, joka oli urhoollisen takaa-ajojoukon etunenässä tullut vaatimaan asevoimalla sellaista, mikä luovutettiin hänelle ilman muita lunnaita kuin valtavan olutmäärän hintaa; sen oluen näet kaatoivat kurkkuihinsa hänen apulaisensa, jotka kävelymatka oli ilmeisesti saattanut hyvin janoisiksi; tämän kestityksen maksamisesta joutui mestari Goldthred ankaraan riitaan kunnanvanhimman kanssa, jota hän oli pyytänyt avukseen seudun nostattamisessa.
Suoritettuaan siis tämän yhtä järkevän kuin oikeankin palautustyön, hankki Wayland kreivittärelle ja itselleen sellaisen vaatekerran, johon puettuina he molemmat näyttivät paremmanpuoleisilta maalaisihmisiltä; ja vähemmän huomion herättämiseksi päätettiin myös, että kreivittären tuli matkalla käydä oppaansa sisaresta. Hyvä, vaikkeikaan erin komea hevonen, joka jaksoi pysyä Waylandin ratsun rinnalla ja joka oli kylliksi säyseä naisenkin ohjattavaksi, täydensi matkavalmistukset; näihin ja muihin kuluihin oli Tressilian antanut hänelle rahoja riittämään asti. Ja kun kreivitär oli jälleen virkistynyt muutamien tuntien rauhallisesta levosta, lähtivät he noin puolipäivän aikaan uudestaan matkalle, aikoen kiiruimman kaupalla ratsastaa Kenilworthiin Coventryn ja Warwickin kautta. Heidän ei oltu kuitenkaan suotu jatkaa matkaansa ilman levottomuutta ja pelkoa.
On välttämätöntä huomauttaa heidän majatalonsa isännän ilmoittaneen, että muuan iloinen seurue, jolla hänen ymmärtääksensä oli aikomus esittää muutamia sellaisia ilve- tai naamionäytelmiä, millä kuningatarta tavallisesti huvitettiin hänen kesäisillä retkillään, oli lähtenyt Donningtonin kylästä Kenilworthiin päin tunnin tai pari ennen heitä. Nyt oli pälkähtänyt Waylandin päähän, että he yhtymällä tähän joukkoon heti kun he olisivat saavuttaneet sen, herättäisivät epäilemättä vähemmän huomiota kuin matkustaessaan aivan kahdenkesken. Hän ilmaisi tämän ajatuksensa kreivittärelle, joka toivoi pääsevänsä mahdollisimman pian Kenilworthiin ja joka siis jätti oppaalleen vapaan vallan määrätä, millä keinoin tämä hänen toiveensa tulisi täytetyksi. He kiiruhtivat siis hevosiaan aikoen saavuttaa noiden otaksuttujen juhlijain joukon ja jatkaa matkaa heidän seurassaan; ja he olivatkin juuri nähneet tuon pienen parven, johon kuului sekä ratsastajia että jalkamiehiä, nousevan erään matalan kummun laelle, noin puolen peninkulman päässä heistä, ja katoavan sen taakse, kun Wayland, joka herkeämättä tähysteli kaikille tahoille tarkaten kaikkea, huomasi erään ratsumiehen ajavan heidän perässään tavatonta vauhtia, niin ettei hänen palvelijansa ankarimmilla ponnistuksillaankaan voinut pysyä herransa ravaavan juoksijan rinnalla, vaan oli pakotettu usein laskemaan täyttä neliä. Wayland tarkasteli levottomana näitä ratsumiehiä, näytti hyvin hämmentyneeltä, katsahti jälleen taakseen, kalpeni ja sanoi kreivittärelle: — »Se on Rikhard Varneyn Ruuna. — Tuntisin sen tuhansien hevosten joukosta — tästäpä taisi tulla pahempi pulma kuin kohtauksesta sen kamasaksan kanssa.»
»Vetäkää miekkanne», vastasi kreivitär, »ja lävistäkää sillä rintani, sillä minä en tahdo elävänä joutua hänen käsiinsä!»
»Tuhansin kerroin mieluummin pistäisin sen hänen ruumiinsa läpi, taikka sitten omani», virkkoi Wayland. »Mutta totta puhuakseni tappeleminen ei ole parhaita puoliani, vaikka minä osaankin katsoa kylmää rautaa silmiin yhtä tanakasti kuin joku toinenkin, jos niiksi tulee. Ja mitä minun miekkaani tulee — hoputtakaa hevostanne, minä pyydän! — niin on se vain semmoinen tavallinen kurja säiläpahanen, kun taas hänellä on varmasti oikea toledolainen. Sitten hänellä on vielä palvelijakin mukanaan, ja luullakseni juuri se juoppo tappelupukari Lambourne, saman hevosen selässä, jolla ne sanovat hänen — minä rukoilen Teitä, hoputtakaa nyt toki hevostanne! — ryöstäneen sen rikkaan länsimaakunnista tulleen karjakauppiaan. Ei sen puolesta, että minä pelkäisin enemmän Varneyta kuin Lambourneakaan hyvässä asiassani. — Teidän ratsunne voi juosta vielä nopeammin, jos vain sitä hoputatte. — Mutta kuitenkin — ei, älkäähän nyt toki päästäkö sitä neliseen, muutoin ne huomaavat, että me pelkäämme heitä, ja painavat yhä tulisemmin peräämme — antakaa sen juosta vain täyttä ravia. — Mutta kuitenkin, vaikk'en minä heitä pelkääkään, olisi minusta sentään mieluisempaa, jos pääsisimme heistä eroon pikemmin viekkaudella kuin väkivallalla. Jos me vain saisimme sen joukkueen kiinni ja ennättäisimme sekaantua siihen, ei meitä ehkä huomattaisi, elleihän Varney ole suorastaan lähtenyt meitä ajamaan takaa, ja silloin Jumala meitä armahtakoon!»
Näin puhuessaan hoputti ja pidätti hän vuoroin hevostaan, haluten kulkea niin nopeaan kuin suinkin saattoi tavallisella maantiematkalla, mutta tahtoen kuitenkin välttää sellaista kiirutta, joka olisi ilmaissut heidän olevan pakoretkellä.
Tällaista vauhtia kulkien saapuivat he jo ylempänä mainitsemamme matalan kummun laelle ja näkivät sieltä ilokseen, että Donningtonista ennen heitä lähtenyt joukkue viipyi vielä alhaalla pienessä laaksossa tai alanteessa, missä tien katkaisi vähäinen, parin kolmen mökin reunustama joki. Tähän paikkaan näyttivät matkustajat pysähtyneen, mikä seikka antoi Waylandille toiveita siitä, että he pääsisivät yhtymään heihin ennenkuin Varney saavuttaisi heidät. Hän oli sitäkin levottomampi, koska hänen matkatoverinsa, vaikk'ei hän valittanutkaan eikä ilmaissutkaan pelkoa, alkoi kääntyä niin kalman kalpeaksi, että Wayland pelkäsi hänen putoavan hevosensa selästä. Mutta huolimatta tästä raukenevain voimain oireesta joudutti kreivitär hevostaan niin tarmokkaasti, että he saavuttivat laakson pohjassa viipyvän seurueen, ennenkuin Varney ilmestyi sen loivan mäen huipulle, jota he olivat juuri laskeuneet alas.
He tapasivat joukkueen, johon he aikoivat liittyä, suuren sekasorron vallassa. Naiset juoksivat hajalla hapsin ja sangen tärkeän näköisinä erääseen mökkiin ja taas ulos, ja miehet seisoskelivat siinä ympärillä ja näyttivät hyvin typeriltä, kuten on laita tapauksissa, missä ei heidän apuansa tarvita.
Wayland ja hänen suojattinsa pysähtyivät ikäänkuin uteliaisuuden valtaamina ja sekaantuivat sitten vähitellen, kyselemättä mitään ja herättämättä vastatiedusteluja, joukkoon, ikäänkuin olisivat he aina kuuluneet siihen.