He olivat seisoneet siinä tuskin viittä minuuttia huolellisesti pysytellen niin lähellä tien syrjää kuin mahdollista, asettaakseen toiset matkustajat itsensä ja Varneyn väliin, kun Leicesterin kreivin tallimestari lasketti täyttä laukkaa mäkeä alas Lambournen seuraamana, ja heidän hevostensa kupeet ja heidän kannustensa pyörylät osoittivat verisiä merkkejä siitä nopeudesta, millä he olivat kulkeneet. Mökkien ympärille pysähtyneen joukkion näkö pani ratsastajat heti arvaamaan sen luonteen ja tarkoituksen; sillä sen jäsenet pitivät karkeakankaisia mekkoja naamiopukujensa suojana, heillä oli kevyet vankkurit näyttämötarpeiden kuljettamiseksi ja he kantoivat käsissäänkin erilaisia mitä kummallisimpia esineitä, saadakseen ne siten mukavammin säilymään eheinä.
»Te olette näyttelijöitä ja aijotte Kenilworthiin?» kysyi Varney.
»Recte quidem, Domine spectatissime», vastasi muuan miehistä.
»Ja mitä pirua te siinä seisotte», ärjäisi Varney, »kun tuskin suurinkaan kiireenne vie Teidät ajoissa perille? Kuningatar syö huomenna päivällistä Warwickissa, ja tässä te vielä kuhnustelette, senkin lurjukset!»
»Oikein puhuttu, herra», vastasi muuan pieni, kääpiömäinen pojannaasikka, joka kantoi komeilla tulipunaisilla haarasarvilla koristettua naamusta kädessään ja jolla oli sen lisäksi musta sarssikankainen nauhoilla kiinteästi ruumiin mukaiseksi kiskottu nuttu, punaiset sukat ja sorkantapaisiksi muovaellut kengät. — »Oikein puhuttu, herra, oksaanpa osasitte. Minun isäni Piruhan se rupesi töihinsä ja viivytti meidän vahvaa aikomustamme, lisäämällä seuruettamme vielä yhdellä pirulaisella.»
»No, vie sun piru!» nauroi Varney, jonka nauru ei kuitenkaan koskaan ollut muuta kuin ivallista irvistystä.
»Asia on niinkuin tämä nuorukainen sanoo», vahvisti se näyttelijä, joka oli ensiksi puhunut; »meidän pääpirumme, sillä tämä on vain hänen pienempiä veljiään, on tosiaankin tällä hetkellä Lucina fer opem, tässä näin tuguriumissa.»
»Kautta Pyhän Yrjänän, tai pikemminkin kautta lohikäärmeen, se lienee sen saman vihtahousun sukulaisia, joka nyt on pahnoilla; tämäpä sangen hullunkurinen sattuma», virkkoi Varney. »Mitäpä sanot, Lambourne, haluatko ruveta tässä kummiksi? — Kun piru sellaista apumiestä tarvitsee, niin en tiedä ketään siihen toimeen sopivampaa kuin Sinut.»
»Paitsi silloin, kun on parempia läsnä», vastasi Lambourne sellaisen palvelijan kohteliaalla hävyttömyydellä, joka tietää toimensa niin välttämättömiksi, että hän joskus uskaltaa pistää pieneksi pilaksikin.
»Ja mikä oli sen pirun tai piruttaren nimi, joka valitsi aikansa niin oudolla hetkellä?» sanoi Varney. »Meidän on ikävä menettää ainoatakaan näyttelijäämme.»