»Gaudet nomine Sibyllae», vastasi ensimäinen puhuja, »häntä mainitaan nimellä Sibylla Laneham, mestari Rikhard Lanehamin vaimo —.»
»Neuvoshuoneen oven ylivartija siis», ehätti Varney; »no on siinäkin eukkoa, kun ei osaa järjestää asioitansa paremmin, vaikka hänellä on jo niin paljon kokemusta. Mutta keitä olivat ne mies ja nainen, luullakseni, jotka ratsastivat niin kiireisesti juuri äsken edelläni mäkeä ylös? — Kuuluvatko hekin Teidän seurueeseenne?»
Wayland oli juuri vastaamaisillaan onnen kaupalla tähän peloittavaan kysymykseen, kun pieni pirulainen tarttui jälleen airoonsa.
»Palvelukseksenne, herra», sanoi hän astuen aivan lähelle Varneyta ja puhuen niin hiljaa, etteivät seurueen muut jäsenet voineet kuulla mitään. — »Se mies oli meidän pääpirujemmekin pää, ja hänellä on niin paljon koukkuja ja kujeita, että hän vastaa hyvinkin sataa sellaista paholaista kuin se Lanehamin akka; ja se nainen — jos suvaitsette, oli se kätevä henkilö, jonka apua meidän pinteisiin joutunut toverimme nykyään kaikkein välttämättömimmin tarvitsee.»
»Ahaa! Te saitte siis kätilön noin vain ilman muuta!» ihmetteli Varney. »Hänpä ratsastikin äsken niin vimmatusti, että selvästi näki hänen kiirehtivän paikkaan, missä hänen apunsa tuli niin sopivaan aikaan. — Ja sitten on Teillä vielä ylimääräinen saatanakin rouva Lanehamin tilalle?»
»Niin on, herra», vastasi poika, »ne eivät ole niinkään harvinaisia tässä matoisessa maailmassa kuin Teidän korkeastikunnioitettava Ylhäisyytenne ehkä voisi otaksua. — Tämä mestari-piru on heti paikalla purskuttava suustaan tulenliekkejä ja puhaltava ilmoille pari savupatsasta, jos se vain Teitä huvittaa — luulisittepa totisesti hänellä olevan Etnan mahassaan.»
»Minulla ei juuri nyt ole aikaa, Sinä toivorikas pimeyden sikiö, katsella hänen taitonsa näytteitä», virkkoi Varney, »mutta tästä saatte hieman kolikoita juodaksenne kaikki tämän onnellisen hetken kunniaksi. — Ja sitten, kuten näytelmässä sanotaan: Jumala vaivojanne siunatkoon!»
Näin puhuttuaan kannusti hän hevostaan ja karahutti tiehensä.
Lambourne jäi vähäksi aikaa herrastaan ja kaivoi taskustaan hopearahan, antaen sen tuolle liukaskieliselle pojanvekaralle, kuten hän sanoi, kehoitukseksi jatkamaan kaunista alkuansa helvetin tiellä, jonka tulen leimahduksia oli jo hänen mielestään siinä nulikassa havaittavissa. Saatuaan sitten pojan kiitokset anteliaisuudestaan, kannusti hänkin hevostaan ja ratsasti herransa jälkeen niin nopeasti, että kypenet kivistä sinkoilivat.
»Ja nyt», virkkoi ovela kääpiö, läheten Waylandin hevosta ja heittäen ilmassa niin taitavan kuperkeikan, että se näytti todistavan hänen ehkä olevankin tämän alkuaineen ruhtinaan sukulaisia, »minä sanoin, kuka Te olette, voitteko Te nyt vuorostanne sanoa, kuka minä olen?»