»Joko Flibbertigibbet», vastasi seppä Wayland, »tai sitten tosiaankin oikea pirun penikka.»
»Osasitpa oksaan», myönsi Dickie Sludge; »minä olen Sinun oma Flibbertigibbetisi, ukkoseni; ja minä karkasin kahleista oppineen koulumestarini matkaan, kuten sanoin Sinulle tekeväni, tahtoipa hän sitten tai ei. — Mutta mitä kainaloista kanaa Sinä kulettelet mukanasi? Minä näin kyllä, että heti ensimäinen kysymys saattoi Sinut ankaraan pulaan, ja niin riensin minä apuusi. Mutta minunhan täytyy nyt kaikin mokomin saada tietää, kuka hän on, rakas Wayland.»
»Sinä saat tietää viisikymmentä vielä hauskempaa asiaa, rakas poikaseni», virkkoi Wayland; »mutta lopetappa nyt kyselysi tällä kertaa; ja koska Te aijotte Kenilworthiin, niin sinne yritän minäkin, vaikkapa vain Sinun suloisen naamasi ja hullunkurisen seurasi takia.»
»Olisit vain sanonut minun hullunkurisen naamani ja suloisen seurani takia», vastasi Dickie; »mutta miten haluat matkustaa mukanamme — minä tarkoitan: millaisena henkilönä?»
»Kaiken varmuuden vuoksi juuri sellaisena, miksi minua sanoit — ilveniekkana; tiedätpähän, että minä olen siihen ammattiin perehtynyt», virkkoi Wayland.
»Niin, mutta naikkonen?» kysyi Flibbertigibbet; »usko minua, hän on joku, ja Sinä olet nyt hänen takiansa uponnut oikeaan levottomuuden mereen, mikäli voin päättää Sinun rauhattomasta pyörähtelemisestäsi ja hyörähtelemisestäsi.»
»Oh, hänkö, poikaseni! — hän on minun sisar-raukkani», vastasi Wayland — »hän osaa laulaa ja soittaa luuttua niin ihanasti, että kalat virrasta kuulemaan hyppivät.»
»Annappas minun kuulla sitä heti paikalla!» pyyteli poika. »Minä pidän aivan tavattomasti luutun soitosta, minä pidän siitä rajattomasti, vaikk'en olekaan sitä koskaan kuullut.»
»Mutta miten saatat siis siitä pitää, Flibbertigibbet?» tiedusteli
Wayland.
»Aivan niin kuin ritarit pitivät naisistaan vanhoissa tarinoissa — kuulopuheiden perusteella», vastasi Dickie.