»Pidäppä siitä sitten kuulopuheiden perusteella vieläkin vähän aikaa, siksi kunnes sisareni on toipunut matkaväsymyksestään», sanoi Wayland, ja murisi sitten hampaittensa välistä: »Piru vieköön tuon vekaran uteliaisuuden! — Minun täytyy pysyä hyvissä kirjoissa hänen kanssaan, sillä muutoin käy meidän hullusti.»
Hän ryhtyi sitten vakuuttelemaan mestari Lupaselle omia ilveilijänlahjojaan ja sisarensa soittotaitoa. Pyydettiin muutamia näytteitä hänen tempuistaan, mitkä hän suorittikin niin loistavasti, että seurue, riemuissaan tuollaisen lisäjäsenen löytämisestä, helposti hyväksyi hänen esittämänsä estelyt, kun hänen sisarensa taitoa haluttiin koetella. Tulokkaita pyydettiin ottamaan osansa ruokavaroista, joita joukkueella oli mukanaan; ja vain vaivoin pääsi seppä Wayland aterian aikana niin paljon kahden kesken luulotellun sisarensa kanssa, että ennätti kehoittaa häntä nyt joksikin ajaksi unohtamaan sekä arvonsa että surunsa ja varmimmin tuntemattomana pysyäkseen yhtymään täydellisesti kulkueeseen, jonka mukana hänen oli matkustaminen.
Kreivitär myönsi tilaisuuden sitä vaativan, ja kun he olivat jälleen lähteneet liikkeelle, koetti hän noudattaa oppaansa neuvoa puhuttelemalla erästä lähellään ratsastavaa naispuolista seurueen jäsentä ja ilmaisemalla surkuttelunsa sen johdosta, että heidän oli ollut pakko siten jättää avuton nainen oman onnensa nojaan.
»Oh, eipä hänestä hätää, rouva», vastasi nainen, jonka puoleen hän oli kääntynyt ja joka iloisen ja nauravan naamansa takia olisi hyvin kelvannut Bath-eukon esikuvaksi; »Laneham-serkku se nyt ei välitä sellaisista vähääkään. Yhdeksäntenä päivänä, jos juhlat vain niin kauvan kestävät, on hän oleva luonamme Kenilworthissa, vaikka hänen sitten täytyisi kulkea kakara selässään!»
Siinä puheessa oli jotakin, joka otti Leicesterin kreivittäreltä kaiken halun jatkaa keskustelua; mutta koska hän nyt oli kerran rikkonut lumon alottamalla itse haastelun matkatoverinsa kanssa, piti tämä kunnon eukko, jonka oli määrä esittää verratonta Croydonin Gilliania eräässä välinäytelmässä, huolta siitä, ettei äänettömyyttä syntynyt koko taipaleella, vaan haasteli vaikenevalle vieruskumppanilleen tuhannet kaskut ja jutut tällaisilta juhlilta, alkaen aina kuningas Heikin ajoista, kuvaten kestityksen, minkä he olivat isoisilta saaneet, mainiten kaikkien niiden nimet, jotka olivat kulloinkin näytelleet päähenkilöitä siinä ja siinä kappaleessa ja päättäen aina puheensa tällä vakuutuksella: »Mutta eivät ne ole mitään näiden Kenilworthin ruhtinaallisten juhlien rinnalla!»
»Ja milloinka sitten pääsemme Kenilworthiin?» kysyi kreivitär, äänessään levottomuuden väre, jota hän turhaan koetti salata.
»Me, joilla on hevoset, voimme myöhään ratsastaessamme ehtiä Warwickiin tänä iltana, ja siitä on Kenilworthiin enää neljä tai viisi peninkulmaa — mutta sitten täytyy meidän odottaa jalkamiehiä, vaikka voihan se hyvä Leicesterin kreivi lähettää hevosia tai kevyitä vankkureita niitä vastaan, niin etteivät ne pääse kovin väsymään, se kun ei olisi oikein sopivaa, kuten arvannette, kun tässä tulee vielä tanssilavaksikin herrasväelle. — Ja kuitenkin, Jumala minua auttakoon, olen minä nähnyt senkin päivän, jolloin minä viisi pitkää virstaa patikoituani pyörin vielä varpaani kärjellä koko illan niinkuin ilveniekan tinalautanen neulan päässä;
Vaan vanhuus varkain valtas mun,
Kiinn' iski kynsillään,
kuten laulussa sanotaan; mutta jos sävel ja parini minua miellyttävät, niin tanssia loiskahuttelenpa minä vielä kilpaa kenen iloisen warwickilaisen naiseläjän kanssa tahansa, joka ijäkseen kirjoittaa tuon onnettoman neljännumeron ja pistää vahvan pyörylän sen perään.»
Jos kreivittärellä oli kärsimistä tuon kunnon eukon kielevyydestä, oli seppä Waylandkin puolestaan pahemmassa kuin pulassa kestäessään ja väistäessään niitä herkeämättömiä hyökkäyksiä, joilla hänen vanhan tuttavansa Rikhard Sludgen väsymätön uteliaisuus häntä ahdisti. Luonto oli antanut tälle emävekkulille ylen tarkan silmän, joka sopi erinomaisesti hänen terävään älyynsä; edellinen johti hänet kurkistelemaan ja urkkimaan muiden ihmisten asioita, ja jälkimäinen vei hänet alituisesti sekaantumaan seikkoihin, jotka eivät häntä lainkaan koskeneet, mutta joista hän oli kuitenkin ottanut täyden selon. Koko upposen päivän yritteli hän päästä vilkaisemaan kreivittären hunnun alle, ja ilmeisesti kiihoitti se, mitä hän sai nähdäkseen, suuresti hänen uteliaisuuttaan.