»Tuolla Sinun sisarellasi, Wayland», puheli hän, »on pajatytöksi ylen kaunis kaula, ja ylen soma, hentoinen käsi värttinän vääntäjäksi — sitten minä vasta uskon Teidän sukulaisuutenne, kun variksen munasta putkahtaa ilmoille joutsen.»
»Ole nyt siinä joutavoimatta», tiuskaisi Wayland, »Sinä olet senkin vietävä lörppöleuka ja sietäisit saada hävyttömyydestäsi hieman loikkiisi.»
»Hyvä», äkäili nulikka poistuen kauvemmaksi, »muuta minä en sano — mutta muista, että Sinä nyt et halua ilmaista minulle salaisuuttasi, ja että ellen minä hanki Rolandia sinun Oliverillesi, niin ei minun nimeni ole Dickon Sludge!»
Tämä uhkaus ja etäisyys, missä suuttunut tonttunen pysytteli hänestä koko lopun matkaa, saattoivat Waylandin hyvin levottomaksi, ja hän neuvoi luuloteltua sisartaan väsymyksen varjolla ehdottamaan pysähtymistä parin kolmen peninkulman päähän Warwickin kauniista kaupungista sekä lupaamaan yhtyä joukkueeseen jälleen seuraavana päivänä. Muuan pieni kyläravintola tarjosi heille levähdyspaikan; ja salaisella ilolla näki Wayland koko seurueen, siihen luettuna Dickonkin, kohteliaiden hyvästelyjen jälkeen jatkavan matkaansa ja jättävän heidät yksikseen.
»Huomenna, armollinen rouva», sanoi hän suojatilleen, »lähdemme, luvallanne, aikaisin liikkeelle, päästäksemme Kenilworthiin ennenkuin sinne on ennättänyt kerääntyä kovin paljon kansaa.»
Kreivitär hyväksyi uskollisen oppaansa ehdotuksen; mutta hän ei Waylandin melkoiseksi hämmästykseksi pohtinut kysymystä sen laveammin hänen kanssaan, minkä takia hän jäi kiusalliseen epätietoisuuteen siitä, oliko kreivitär muodostanut mitään varmempaa suunnitelmaa vastaisen menettelynsä varalle, vaiko ei, etenkin kun hän arvasi hänen asemansa vaativan aivan erikoista varovaisuutta, vaikkei hän niin aivan tarkkaan tuntenutkaan kaikkia sen yksityiskohtia. Mutta päätellen, että kreivittärellä varmaankin oli linnassa ystäviä, joiden neuvoon ja apuun hän saattoi täydellisesti luottaa, katsoi hän parhaiten suorittavansa tehtävänsä viemällä matkatoverinsa sinne hyvässä turvassa ja täyttämällä siten tämän omatkin hartaat toivomukset.
VII Luku.
Kuule! torvet, kellot jo kaikuvat,
Hän, ihanaisin, yhä vaikenee —
Kas! saleissa joukot tunkeilevat,
Vankina hän, suloisin, raukenee.
Millaisin silmin, ylväs, katselit —
Ne varmaan hovin loisto huikaisi —
Tähdeks' kun kiiltomadon arvelit,
Korska edelle kainon kelpasi?
Lasikenkä.
Onnetonta Leicesterin kreivitärtä olivat kaikki ne, jotka kuuluivat hänen lähimpään ympäristöönsä, lapsuudesta saakka kohdelleet yhtä rajattomalla kuin ymmärtämättömälläkin hellyydellä. Hänen luonteensa perinnäinen lempeys oli estänyt häntä tulemasta ylpeäksi ja pahanilkiseksi; mutta oikku, joka sai hänet asettamaan kauniin ja mielistelevän Leicesterin Tressilianin edelle, vaikka hänellä itselläänkin oli niin korkea käsitys tämän jälkimäisen horjumattomasta rehellisyydestä ja pettämättömästä hellyydestä — tuo tuhoisa hairahdus, joka särki hänen elämänsä onnen, perustuivat molemmat siihen liialliseen hyvyyteen, joka oli säästänyt hänen lapsuudeltaan alistumisen ja itsensähillitsemisen tuskallisen, mutta erinomaisen tarpeellisen opetuksen. Samaisesta hemmottelusta johtui myös, että hän oli tottunut vain ajattelemaan ja lausumaan toiveensa, jättäen muiden tehtäväksi niiden täyttämisen, niin että häneltä nyt elämänsä tärkeimmällä hetkellä puuttui melkein kokonahan harkintakykyä sekä tarmoa muodostaa itselleen mitään järkevää ja toimekasta menettelysuunnitelmaa.