Nämä vaikeudet nousivat uhkaavina, tuhoa ennustavina onnettoman naisen silmien eteen tuona aamuna, josta näytti valkenevan hänen kohtalonsa ratkaisupäivä. Jättäen syrjään kaikki muut näkökohdat, oli hän vain pyrkinyt Kenilworthiin ja puolisonsa läheisyyteen; mutta nyt, kun hän oli vain vähän matkan päässä molemmista, heräsi äkkiä tuhansittain arkailevia arveluja hänen mielessään, kiusaten häntä yhä lisääntyvillä epäilyillä ja pelon aiheilla, joista muutamat olivat todellisia, toiset luuloteltuja, mutta kaikki kauhistavia ja liioiteltuja hänen melkein toivottomassa, apua ja neuvoa puuttuvassa asemassaan.
Unettoman yön jälkeen oli hän aamulla niin heikko, että hänen oli aivan mahdotonta noudattaa Waylandin varhaiseen lähtöön vaativaa pyyntöä. Uskollinen opas joutui suuren levottomuuden valtaan kreivittären takia, jopa hiukan itsensäkin tähden, ja oli juuri lähtemäisillään yksin Kenilworthiin hakemaan Tressiliania käsiinsä ja ilmoittamaan hänelle kreivittären olevan lähitienoilla, kun häntä noin yhdeksän aikaan aamulla käskettiin suojattinsa luo. Wayland tapasi hänet puettuna ja lähtövalmiina, mutta kasvot niin kalpeina, että hän rupesi pelkäämään tuon onnettoman naisen terveyttä. Kreivitär tahtoi hevosia heti paikalla satuloitaviksi ja vastusti kärsimättömänä oppaansa pyytelyjä, että hän toki hieman murkinoisi ennen lähtöään.
»Minä join lasillisen vettä», sanoi hän vain. — »Onneton raukka, jota laahataan teloituspaikalle, ei tarvitse sen voimakkaampaa juomaa, ja mikä riittää hänelle, saa riittää minullekin. — Tehkää, niinkuin käskin.» Seppä Wayland epäröi yhä. »Mitä Te nyt vielä tahtoisitte?» hermostui kreivitär. — »Enkö puhunut tarpeeksi selvään?»
»Kyllä, armollinen rouva», vastasi Wayland; »mutta sallikaa minun kysyä, mitä Te sitten aijotte tehdä? — Minä haluaisin tietää sen vain siitä syystä, että sitten osaisin menetellä Teidän toivomustenne mukaan. Koko maa on liikkeellä ja virtaa Kenilworthin linnaan. On vaikeata päästä sinne, vaikka meillä olisikin tarpeelliset suojakirjat ja lupapaperit. — Tuntemattomina ja ystäviä vailla voisi meille sattua ties mitä onnettomuuksia. — Teidän Armonne suonee minulle anteeksi, vaikka lausunkin näin suoraan halvan mielipiteeni. — Eiköhän meidän olisi vain parasta kiiruhtaa näyttelijäin jälkeen ja yhtyä uudelleen heihin?» — Kreivitär pudisti päätään, ja hänen oppaansa jatkoi: »Sitten tiedän minä enää vain yhden keinon.»
»Ilmaise se sitten», kehoitti kreivitär, joka ei ehkä ollut niinkään pahoillaan Waylandin neuvontarjouksesta, koska hän ei itse kehdannut apua pyytää; »minä luotan Sinun uskollisuuteesi — mitä Sinä aijoit sanoa?»
»Että minä lähtisin ilmoittamaan herra Tressilianille Teidän olevan täällä», vastasi Wayland. »Minä olen varma siitä, että hän heti nousisi satulaan muutamien Sussexin kreivin seuralaisten kanssa ja pitäisi hyvää huolta Teidän turvallisuudestanne.»
»Ja minulle neuvot Sinä sitä», huudahti kreivitär, »ja minua kehoitat Sinä antautumaan tuon jalon Leicesterin kreivin kunnottoman kilpailijan Sussexin suojaan!» Mutta nähtyään hämmästyneen ilmeen, jolla Wayland tuijotti häneen, pelkäsi hän liian selvästi ilmaisseensa suhteensa Leicesteriin ja lisäsi: »Eikä Tressilianistakaan voi nyt olla puhetta — älä mainitse hänelle, muista se, minun kurjaa nimeäni; se vain lisäisi kaksinkertaiseksi minun onnettomuuteni ja saattaisi hänet vaaroihin, joista ei pelastusta olisi.» Hän vaikeni; mutta kun hän huomasi Waylandin yhä tuijottavan häneen tuolla levottomalla ja epäilevällä katseella, joka näytti pelkäävän hänen järkeänsä, pakotti hän kasvoilleen varman, päättävän ilmeen ja lisäsi: »Vie Sinä minut vain Kenilworthin linnaan, kunnon mies, siihen loppuu Sinun tehtäväsi, ja minä olen siellä itse harkitseva, mihin sitten on ryhdyttävä. Sinä olet ollut minulle uskollinen — kas tästä saat runsaan korvauksen vaivoistasi.»
Hän tarjosi sepälle kallisarvoisella kivellä koristettua sormusta.
Wayland katseli sitä, epäröi hetkisen ja antoi sen sitten takaisin. »Ei sen takia», selitti hän, »että minä Teidän lahjaanne halveksisin, armollinen rouva, sillä minä olen köyhä mies, jonka on täytynyt, Jumala paratkoon, elää toisenlaisillakin keinoilla kuin mitä Teidän hyvyytenne nyt minulle tarjoaa. Mutta minä ajattelen samoin kuin vanhan mestarini hevospuoskarin oli tapana sanoa asiatuttavilleen: 'Ei apua — ei maksua.' Me emme ole vielä Kenilworthin linnassa, ja Teillä on ihmeesti aikaa korvata oppaanne vaivat matkakenkiä riisuessanne, kuten sanotaan. Minä rukoilen Jumalaa, että Teidän Armonne olisi yhtä varma soveliaasta vastaanotosta sinne saapuessamme kuin Te saatte olla vakuutettu minun hartaasta halustani viedä Teidät sinne terveenä ja täydessä turvassa. Minä menen nyt varustamaan hevosia; mutta sallikaa minun halpana lääkärinänne ja oppaananne pyytää vielä kerran, että Te sillä välin haukkaisitte pari palaa voimistuaksenne.»
»Kyllä — kyllä!» toisti kreivitär kiireisesti. »Mene nyt Sinä vain, mene heti! — Turhaan minä tässä rohkeutta teeskentelen», mutisi hän sitten, kun seppä oli poistunut huoneesta; »tuo yksinkertainen kansanmieskin huomaa minun teennäisen reippauteni ja aavistaa kaiketi pelkoni todellisen syyn.»