Sitten yritti hän seurata oppaansa neuvoa ja syödä hiukan, mutta hänen oli piankin luopuminen siitä kokeesta, koska pienimmänkin palan nieleminen teki hänelle niin pahaa, että hän oli vähällä tukehtua siihen paikkaan. Hetkisen kuluttua ilmestyivät hevoset ristikko-akkunan eteen — kreivitär nousi satulaan ja sai raikkaasta ilmasta ja liikunnasta sen virkistyksen ja voimien lisäyksen, joka usein havaitaan samanlaisissa tiloissa.
Oli hyvä onni kreivittärelle, että seppä Wayland, jonka aikaisempi epävakainen, kuljeskeleva elämä oli tutustuttanut melkein koko Englantiin, oli kaikilla Warwickin kaunista kreivikuntaa risteilevillä valtateillä ja sivupoluilla kuin kotonaan. Sillä niin taajoja olivat ihmisjoukot, jotka kaikilta tahoilta kiiruhtivat Kenilworthiin katselemaan Elisabetin tuloa tähän ensimäisen suosikkinsa komeaan linnaan, että päätiet olivat sananmukaisesti tukossa, ja että matkustajamme pääsivät eteenpäin vain mutkittelevia syrjäpolkuja pitkin.
Kuningattaren hankkijat olivat jo kierrelleet maat ja mantereet ja tyhjentäneet talot ja kylät tavaroista, joita tarvittiin kuninkaallisilla retkillä ja joista omistajat saivat jälkeenpäin periä hyvin myöhäisen maksun hovimarsalkan virastolta. Leicesterin talousapulaiset olivat samassa tarkoituksessa kulkeneet seudut ristiin ja rastiin; ja monet hänen ystävänsä ja liittolaisensa, sekä läheiset että kaukaiset, käyttivät tätä tilaisuutta hänen suosioonsa pääsemiseksi, lähettelemällä suunnattomia määriä ruokavaroja ja kaikenlaisia herkkuja ja metsänriistaa ja kokonaisia tynnyrillisiä parhaita sekä kotoisia että ulkomaalaisia juomia. Siksipä virtailikin kaikilla valtateillä kokonaisia härkä-, lammas-, vasikka- ja sikalaumoja, ja siksipä kulkikin niillä tungokseen asti täyteen ahdettuja vaunuja, joiden akselit natisivat niiden raskaan kuorman alla: siinä oli viini-astiaa ja oluttynnyriä ja suurta höystelaatikkoa ja teurastettua metsänriistaa ja suolattua ruokatavaraa ja nisujauhosäkkiä. Alinomaa takertuivat nämä vankkurit toisiinsa ja pysäyttivät kaiken liikenteen; ja niiden röyhkeät ajajat noituivat ja kiljuivat siksi, kunnes saivat hurjan sisunsa täyteen kuohuun ja alkoivat raivata tietä pitkillä piiskoillaan ja sauvoillaan; nämä satunnaiset metelit tyynnytti tavallisesti joku hankkija, lähetti tai muu arvohenkilö, taltuttamalla molempain puolueitten johtajat.
Meluavin joukoin kulki myös kaikkia teitä pitkin jos jonkinlaisia näyttelijöitä ja naamio-ilveilijöitä, silmänkääntäjiä ja taitomiehiä tätä Ruhtinaallisen Huvituksen Palatsia kohti, sillä sen nimen olivat kuljeskelevat sävelniekat antaneet Kenilworthille jo ennen odotettuja juhlia sepittämissään lauluissa. Keskellä tätä kirjavaa vilinää näyttelivät kerjäläiset todellisia tai teeskenneltyjä ruumiinvammojaan, muodostaen siten liikuttavan, vaikkakin niin tavallisen vastakohdan ihmiselämän turhamaisen touhun ja sen surun ja tuskan välille. Mutta kaikki nämä hukkuivat siihen suunnattomaan ihmisvyöryyn, jonka vain pelkkä uteliaisuus oli ajanut liikkeelle; siinä töyttäili käsityöläinen, joka ei ollut raaskinut luopua nahkaisesta esivaatteestaan, pyylevää, korskeata rouvaa, kaupunkilaisemäntäänsä; siinä astuskelivat talonpojat paksupohjaisine naulakenkineen varakkaiden porvarien ja korkeasti kunnioitettavien herrasmiesten liikavarpaille; ja siinä pisteli pontevaa käyntiään muhkea maalaistyttö, soudellen punaisten, tanakkain käsivarsiensa voimalla eteenpäin niiden sirojen ja koreilevain heilakoiden välitse, joiden isännät olivat ritareja ja junkkareja.
Mutta kaikesta huolimatta oli tässä tungoksessa ja sekasorrossa ylinnä sentään iloinen, hilpeä sävy. Kaikki olivat tulleet näkemään ja nauttimaan, ja kaikki nauroivat niille monenlaisille pikkuvastuksille, jotka muulloin olisivat yllyttäneet heidät vihan vimmaan. Ottamatta lukuun niitä tuittupäisten kuorma-ajurien kesken sattuvia kahakoita, joista olemme maininneet, kaikui tästä väkijoukkojen vilinästä vain hilpeän riemun ja kepeän pilan ääniä. Soittoniekat lurittelivat säveliään — laulajat hyrisivät mielijuohteitaan — vallattomat ilveilijät hoilottivat puoleksi iloisuuttaan, puoleksi hulluuttaan, heilutellen lyhyitä sauvojaan — maurintanssin hyppijät rämisyttivät kulkusiaan — maanmiehet hihkuivat ja viheltelivät — pojat jymähyttelivät leveätä nauruaan ja tytöt kikattelivat — ja moni veikeä sutkaus lennähti pallona tien yhdeltä puolelta toiselle, missä sen sieppasi ilmasta satutettu joukko ja paiskasi takaisin.
Eipä ole surujen sortaman ihmisen mielelle suurempaa tuskaa eikä kärsimystä kuin joutua keskelle hälisevän ilostelun näyttämöä, joka niin epäsointuisasti säestää hänen omia tunteitaan. Mutta Leicesterin kreivittärelle teki tämä melu ja hälinä ja vilinä sen surullisen palveluksen, että se esti hänen ajatuksiaan kiintymästä yhteen kohtaan ja teki hänelle mahdottomaksi hautoa omaa onnettomuuttaan tai muodostella kauheita aavistuksia kohtalonsa lähestyvästä ratkaisusta. Hän kulki kuin unessa, seuraten tahdottomana Waylandin ohjausta, tämän milloin johtaessa taitavasti heidän matkaansa ihmisjoukkojen kiivaimpaan tungokseen, milloin seisahtuessa tiepuoleen odottamaan sopivaa tilaisuutta uudestaan liikkeelle lähteäkseen, jopa usein kääntyessä poiskin valta-uralta ja seuratessa jotakin kiemurtelevaa syrjäpolkua, joka saattoi heidät isolle tielle jälleen, kun he olivat sitä pitkin kulkeneet melkoisen taipaleen mukavammin ja nopeammin.
Näin väisti hän Warwickin, jonka linnassa, tuossa muinaisen ritarikomeuden kauneimmassa muistomerkissä, mikä on säilynyt ajan hävitykseltä, Elisabet oli viettänyt edellisen yön; siellä aikoi hän viipyä kello kahteentoista, mikä oli silloin tavallinen päivällisaika koko Englannissa, ja sen aterian jälkeen oli hän lähtevä Kenilworthia kohti. Sillä välin oli jokaisella ohikulkevalla joukkueella sanasensa sanottavana hallitsijattaren ylistykseksi, vaikka siihen ylistykseen sekaantuikin hieman sitä pientä pilailua ja pistelemishalua, jolla me tavallisesti höystämme lähimäisillemme suodun kunnioituksen, erittäinkin jos he samalla sattuvat olemaan meitä arvossa ylempänä.
»Kuulitteko te», huusi joku, »miten armollisesti hän puhutteli maavoutia ja kunnantuomaria ja sitä kelpo Griffiniä, pappia, kun ne olivat polvistuneet hänen vaununikkunansa eteen?»
»Niin, niin, ja kuinka hän sanoi sille pienelle Aglionbylle: 'Herra kunnantuomari, ihmiset ovat koettaneet uskotella minulle, että Te muka pelkäisitte minua, mutta minäpä sanon Teille, että Te luettelitte niin mainiosti kaikki hallitsijattaren hyvät ominaisuudet, että minun on enemmän syytä pelätä Teitä.' — Ja kuinka armiaasti ottikaan hän sitten vastaan sen kauniin kukkaron ja sen sisältämät kaksikymmentä kultarahaa, tekeytyen aivan niinkuin hän ei siitä mielellään huolisi, mutta pitäen sen kuitenkin lopulta hyvinään.»
»Niin, niin», selitti toinen, »hänen sormensa puristelivat sitä varsin mielelläänkin, mikäli minä saatoin havaita, jos tässä nyt kaikki suoraan puhutaan; ja sitten hän, nähdäkseni, viipotteli niitä hetkisen kädessään, ikäänkuin tahtoen sanoa: toivonpa niiden olevan täysipainoisia.»