»Eipä hänen sitä tarvinnut tehdä, naapuri», virkkoi kolmas; »rikkaat porvarithan ne tällaisen köyhän käsityöläisen kuin minunkin laskuja maksaessaan työntävät hänelle kerittyjä kolikoita. — No, onpa Jumala heitä kaikkia ylempänä. — Se pieni kunnantuomari, koska sitä sanaa nyt on tässä käytetty, on paisuva suuremmaksi kuin koskaan ennen.»
»No, no, hyvä naapuri», sanoi ensimäinen puhuja, »älä nyt käänny kateelliseksi. — Hän on hyvä kuningatar ja ylevämielinen. — Hän antoi kukkaron Leicesterin kreiville.»
»Minäkö kateelliseksi — periköön Sinut piru siitä sanasta! — Mutta pianpa antaa hän kaikki Leicesterin kreiville, ellen aivan kokonaan erehdy.»
»Te voitte pahoin, armollinen rouva», sanoi seppä Wayland Leicesterin kreivittärelle, ja ehdotti, että hän vetäytyisi tien syrjään ja odottaisi siellä rauhassa toipumistaan. Mutta kukistaen ne kuohahtelevat tunteet, jotka tämä ja muut samaanne tähtäävät, hänen korviinsa ohi kulkiessa sattuvat puheet hänen sydämessään herättivät, vaati hän vain opastaan kiiruhtamaan Kenilworthiin niin nopeasti kuin lukuisat esteet suinkin sallivat. Sillävälin kasvoi Waylandin levottomuus hänen alituisten pahoinvoinnin puuskaustensa ja hänen mielensä ilmeisen sekaannuksen takia hetki hetkeltä, ja hänkin toivoi nyt yhä hartaammin voivansa noudattaa hänen alati uudistuvia pyyntöjään ja saavansa hänet viedyksi terveenä ja täydessä turvassa linnaan, missä kreivitär oli epäilemättä saava osakseen ystävällistä kohtelua, vaikkei hän näyttänytkään halukkaalta ilmaisemaan, kehen hän perusti toiveensa.
»Kunpa minä vielä tästä vaarasta kunnialla selviäisin», ajatteli seppä Wayland, »niin saisipa kuka tahansa iskeä aivot päästäni omalla väkivasarallani, jos minä ikinä enää rupean jonkun harhailevan naikkosen henkivartijaksi!» Vihdoinkin näkyi ruhtinaallinen linna, jonka kohentamiseksi, samoinkuin sen muidenkin alueitten parantamiseksi Leicesterin kreivin sanottiin käyttäneen kuusikymmentätuhatta puntaa, mikä meidän nykyisessä rahassamme vastaisi puolta miljoonaa.
Tämän komean, jättiläismäisen rakennusryhmän ulkomuuri käsitti seitsemän akren laajuisen alan, josta yksi osa oli suunnattomien tallien ja hyvin hoidettujen lehtokujien ja kukkasarkojen koristaman puutarhan hallussa, ja jonka muu osa oli ylvään linnan avarana etupihana. Mahtavan pääryhmän, joka kohosi melkein tämän muurin ympäröimän laajan alueen keskeltä, muodosti suunnaton rykelmä uljaita, torneilla varustettuja, ilmeisestikin eri ajoilta polveutuvia rakennuksia, jotka ympäröivät sisäpihaa ja jotka jokaiseen tämän uljaan ryhmän osaan liittyvine nimineen ja seinillä riippuvine vaakunoineen kertoivat ammoin kuolleista väkevistä ylimyksistä; näiden vainajain tarina olisi voinut olla, jos kunnianhimo vain olisi sallinut sille korvaa kallistettavan, tarpeellisena opetuksena sille korskealle suosikille, joka sitten oli saanut haltuunsa tämän kauniin kartanon ja sen alueita laajennellut. Muuan suuri ja jykevä torni, joka samalla muodosti linnan keskusvarustuksen, oli ijältään epätietoinen, mutta joka tapauksessa hyvin vanha. Se kantoi Caesarin nimeä, ehkäpä sen takia, että se muistutti jonkun verran erästä Lontoon Towerin tornia, jolla on myöskin sama nimi. Erinäiset muinaistutkijat johtavat sen perustamisen Kenelphistä — josta linna on saanut nimensä — eräästä Mercian saksilaisesta kuninkaasta, kun taas toiset asettavat sen heti normannilaisen valloituksen jälkeiseen aikaan. Ulkomuureilla upeili Clintonin vaakuna, tämä ylimys kun oli ne rakentanut Henrik I:n hallituksen aikana, ja vieläkin pelätymmän Montfortin Simonin aateliskilpi, hänen, joka vapaaherrojen sodassa puolusti kauvan Kenilworthia Henrik III:tta vastaan. Täällä Kenilworthissa kemuili kerran ylväästi Mortimer, rajakreivi, yhtä kuuluisa kohoamisensa kuin kukistumisensakin takia, sillä välin kun hänen valtaistuimelta syösty kuninkaansa, Edvard II, virui sen vankiluolissa. Vanha Gauntin Juhana, »ikä-arvoisa Lancaster», laajensi melkoisesti linnaa, teettämällä sen jalon ja jykevän ryhmän, joka vielä nytkin tunnetaan Lancasterin Rakennusten nimellä; ja Leicester itse voitti linnan edelliset omistajat, niin korskeita ja mahtavia kuin ne olivat olleetkin, liittämällä siihen toisen suunnattoman rakennusryhmän, joka nyt raunioiksi rauenneenakin puhuu perustajansa kunnianhimosta. Tämän kuninkaallisen linnan etelä- ja länsimuuria ympäröi ja puolusti osittain keinotekoinen järvi, jonka yli Leicester oli laitattanut komean sillan, jotta Elisabet voisi astua linnaan uutta, ennen kulkematonta tietä; tavallisesti päästiin siihen pohjoisesta, ja sinne oli hän portin suojaksi rakennuttanut vahtitornin, joka on vieläkin olemassa ja joka kokonsa puolesta kestää kilpailun monen pohjanpuoleisen päällikön vapaaherrallisen linnan kanssa, mutta joka tekotapansa puolesta on niitä etevämpi.
Järven toisella puolen oli avara metsästyspuisto, missä vilisi saksanhirviä, metsäkauriita, metsävuohia ja kaikenlaista muuta riistaa ja missä kasvoi runsaasti korkeita puita, joiden keskeltä linnan mahtava pääty ja jykevät tornit kohosivat uljaina ja kauneina. Me emme saata olla lisäämättä, että tämä ruhtinaallinen linna, missä ennen kuninkaat juhlivat ja sankarit taistelivat, milloin rynnäkön ja piiritysten verisessä kamppailussa, milloin ritarileikeissä, joissa kauneus palkitsi urhouden, nykyään on täydellisesti raunioina. Järvi on enää vain kaislaa kasvava räme, ja linnan suunnattomat rauniot osoittavat enää vain sen muinaista komeutta ja saattavat mietiskelevän katselijan huomaamaan inhimillisen omistuksen katoavaisuuden ja niiden onnen, jotka alhaisessakin asemassaan osaavat olla tyytyväisiä ja noudattaa hyvettä.
Onneton Leicesterin kreivitär näki sangen ristiriitaisin tuntein nuo harmaat, jykevät tornit, kun ne ensiksi siintivät hänen silmäänsä tuuhean, varjoisan metsän keskeltä, näyttäen sitä vallitsevan. Hän, suuren kreivin, Elisabetin lemmikin, Englannin mahtavimman suosikin eittämätön vaimo läheni nyt puolisoansa ja tämän puolison vallitsijatarta köyhän ilveilijä-raukan suojelemana pikemminkin kuin opastamana; ja vaikka hän oli tämän ylvään linnan laillinen emäntä, linnan, jonka porttien olisi pitänyt hänen pienimmästäkin sanastaan kääntymän paksuilla saranoillaan ja päästämän hänet sisään, ei hän kuitenkaan voinut salata itseltään niitä vaikeuksia ja vaaroja, jotka häntä uhkasivat hänen pyrkiessään omiin saleihinsa.
Nämä vaikeudet ja vaarat näyttivät hetki hetkeltä kasvavan ja lopulta aivan pysäyttävän heidän kulkunsa suurelle portille, mistä lähti leveä ja kaunis tie halkaisemaan kahden peninkulman matkalla koko metsästyspuiston, tarjoten mitä kauneimpia näköaloja linnaan ja järvelle päin ja päätyen vihdoin äskettäin rakennetulle sillalle, jolle se muodosti luonnollisen jatkon ja jota pitkin kuningattaren oli määrä astua linnaan tänä ikimuistettavana päivänä.
Tämän Warwickin tiehen yhtyvän lehtokujan portin tapasivat nyt kreivitär ja Wayland kuningattaren ratsastavain henkivartijain sulkemaksi. Näiden henkivartijain varustuksina olivat komeasti kirjaillut ja kullatut rintahaarniskat ja rautakypärät lakkien asemasta, ja heidän pyssynsä perä nojasi heidän reiteensä; he olivat erikoisen voimakkaita ja kookkaita miehiä, ja heidän täytyi olla palveluksessa kaikkialla, minne kuningatarkin meni. Tällä kerralla komensi heitä airut, jonka käsivarressa upeileva karhu ja ryhmysauva osoittivat Leicesterin kreivin väkeen kuuluvaksi ja joka jyrkästi kielsi sisäänpääsyn kaikilta muilta paitsi niiltä, jotka olivat juhlaan kutsuttuja vieraita tai sitten jossakin suunnitellussa huvinäytöksessä esiintyviä henkilöitä.