Tungos oli siis portilla aivan tavaton, ja jos jonkinlaiset ihmiset pyrkivät sisään jos jonkinlaisten syiden nojalla; mutta vartijat olivat kovakorvaisia ja vastasivat kauniisiin sanoihin ja kauniisiin tarjouksiinkin viittaamalla vain ohjeittensa ankaruuteen ja siihen tunnettuun seikkaan, ettei kuningatar voinut sietää suurten kansanjoukkojen malttamatonta tungeskelua aivan lähellään. Niitä vastaan, joille eivät nämä järkisyyt riittäneet, käyttivät he voimakkaampia keinoja, tunkien heitä siekailematta takaisin väkevien, haarniskoitujen hevostensa tieltä ja jakelemalla heille tukevia iskuja pyssyjensä perällä. Nämä toimenpiteet synnyttivät tiheässä väkijoukossa aaltoilevaa liikettä, niin että Wayland pelkäsi ehkä tungoksessa joutuvansa eroon suojatistaan. Lisäksi ei hän ollut lainkaan selvillä, minkä tekosyyn varjolla hän pyrkisi sisään, ja hän pohti juuri sangen epätietoisena tätä kysymystä päässään, kun kreivin airut häntä hieman tähysteltyään huusi hänen rajattomaksi hämmästyksekseen: »Vartijat, tehkää tilaa tuolle miehelle, jolla on ruskeankeltainen viitta! — Eteenpäin, kunnon ilveilijä, ja koeta kiirehtiä. Mikä piru on Teitä niin kauan pidättänyt? Käy toki sisään niine naistentarpeinesi!»
Kun airut oli näin tarmokkaasti, vaikk'eikaan juuri kohteliaasti, käskenyt sisälle Waylandia, joka ei pariin, kolmeen minuuttiin uskonut kutsua lainkaan itselleen tarkoitetuksi, tekivät vartijat nopeasti hänelle tilaa, kunnes hän, varoitettuaan matkakumppaniansa vetämään hunnun tiukasti kasvoilleen, vihdoinkin ajoi portista sisään kreivittären hevosta taluttaen, mutta niin kallella kypärin ja niin pelokkaan ja levottoman näköisenä, että väkijoukko, jota eivät suinkaan miellyttäneet yhdelle enempää kuin toisellekaan suodut etuoikeudet, tervehti heidän menoaan huutaen ja kiljuen ja pilkallisesti nauraa hohottaen.
Päästyään täten metsästyspuiston puolelle, vaikk'eikaan erikoisen imartelevalla eikä kunnioittavalla tavalla, ratsastivat Wayland ja hänen suojattinsa tulevia vaikeuksia arvaillen pitkin leveätä lehtokujaa, jota vartioivat molemmin puolin pitkät huovirivit; näillä oli aseinaan miekat ja tapparat, he olivat puetut Leicesterin kreivin komeaan asuun ja kantoivat hänen vaakunaansa: karhua ja ryhmysauvaa, ja kukin heistä oli sijoitettu askeleen päähän toveristaan, niin että koko tie puiston portilta sillalle asti oli miesketjun reunustama. Ja kun kreivitär sai ensimäisen yleissilmäyksen linnasta ja näki sen ulkomuurien pitkän, kaartelevan viivan takaa kohoavat mahtavat tornit, sen lukuisat hammasharjat ja pikkutornit ja parvekkeet, sen muureilta liehuvat liput ja sen pengermiltä ja tasanteilta välkkyväin kypäräin ja nuokkuvain töyhtöjen vilinän ja koko tuon kirjavan, uljaan näytelmän, silloin vaipui hänen rohkeutensa ikäänkuin kuolleeksi hänen rinnassaan, koska hän ei ollut tottunut moiseen komeuteen, ja hän kysyi jo itseltänsä, mitä hän oli voinut antaa Leicesterille päästäkseen hänen kanssaan tämän ruhtinaallisen loiston ja rikkauden valtijattareksi. Mutta hänen ylpeytensä ja jalo henkensä estivät häntä kuitenkaan kuulemasta epätoivon kuiskauksia.
»Minä olen antanut hänelle kaikki, mitä nainen voi antaa», ajatteli hän. »Nimeni ja maineeni, sydämeni ja käteni olen minä alttarin edessä antanut kaiken tämän komeuden omistajalle, eikä Englannin kuningatar voisi tarjota hänelle enempää. Hän on minun mieheni — minä olen hänen vaimonsa. — Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten eroittaman. Minä vaadin rohkeasti oikeuttani, sitäkin rohkeammin, kun minä tulen näin odottamatta ja näin avuttomana. Minä tunnen jalon Dudleyni! Hän on kyllä ensin hiukan suutahtava tottelemattomuuttani, mutta Amy itkee ja Dudley antaa hänelle anteeksi!»
Nämä mietteet keskeytti hänen oppaansa Waylandin kirkaisu, tämä kun tunsi yht'äkkiä pitkien, laihojen, mustien käsivarsien kiertyvän ruumiinsa ympärille; ilmeisestikin kuuluivat ne käsivarret olennolle, joka oli vartijain nauraa hohottaessa pudottautunut läheisestä tammesta hänen hevosensa selkään.
»Siellä on nyt taas joko piru tai Flibbertigibbet!» sanoi Wayland, turhaan yritettyään päästä vapaaksi ja heittää häneen tarrautuneen pojanvekaran alas; »kasvaako Kenilworthin tammissa tuollaisia terhoja?»
»Kasvaa kun kasvaakin, mestari Wayland», sanoi hänen odottamaton ratsastoverinsa, »vieläpä paljon sellaisiakin, jotka olisivat liian kovia Sinun purtaviksesi, niin vanha kuin oletkin, ellen minä Sinua auttaisi. Mitenkä olisit Sinä luullut selviytyväsi airueesta siellä ulkoportilla, ellen minä olisi hänelle sanonut, että pää-ilveilijämme tuli vasta perästäpäin? Ja tässä minä odotin Sinua, kiivettyäni puuhun vankkurikuormamme harjalta, ja nyt ne ovat kaikki aivan pyörällä päästään, kun ei minua näy eikä kuulu.»
»Ei, mutta kyllä Sinä olet lopultakin oikea pirulainen pojaksi», virkkoi Wayland. »Parasta on tehdä, niinkuin Sinä sanot ja neuvot; mutta olehan sentään yhtä laupias kuin Sinä olet mahtava.»
Hänen näin puhellessaan lähenivät he ylempänä mainitun pitkän sillan eteläpäähän rakennettua vahvaa tornia, jonka oli määrä suojella Kenilworthin linnan ulommaista porttikäytävää.
Niin surullisessa tilassa ja niin omituisessa seurassa läheni siis onneton Leicesterin kreivitär ensi kerran eläessään ruhtinaallisen puolisonsa uljasta asuinpaikkaa.