VIII Luku.
Puutiainen.
Onko jalopeuran osa jo puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on,
niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono
ulkomuisti.
Pääkkö.
Voitte lasketella omasta päästänne; Teidän ei tarvitse
muuta kuin kiljua.
Kesä-yön Unelma.
Kun Leicesterin kreivitär saapui Kenilworthin linnan ulkoportille, huomasi hän tornin, jonka alitse kulki leveä kaarikäytävä, kummallisella tavalla miehitetyksi. Harjatasanteille oli asetettu jättiläismäisiä vartijoita, joilla oli käsissään nuijia, kirveitä ja muita vanhoja sota-aseita ja joiden oli määrä esittää kuningas Arturin sotureja, noita muinoisia brittejä, jotka tarumaisen muistotiedon mukaan olivat kaikkein ensinnä pitäneet linnaa hallussaan, vaikka historia ulottaakin sen ijän korkeintaan Seitsenvallan aikoihin. Muutamat näistä kauhistavista olennoista olivat oikeita miehiä, joiden ulkonaista ilmestystä oli autettu naamuksilla ja korkeakorkoisilla saappailla; toiset olivat vain kankeasta kankaasta ja pahvista kyhättyjä suuria nukkeja, jotka kuitenkin alhaalta nähtyinä ja todellisiin miehiin sekaantuneina tekivät kylläkin tarkoitetun mahtavan vaikutuksen. Mutta se jättiläiskokoinen vartija, joka seisoi alhaalla portilla täydessä toimessaan, ei ollut saanut kauhistuttavaa ulkomuotoaan sellaisin valekeinoin. Hän oli mies, joka suunnattoman mittansa, jäntereittensä, lihastensa ja muun vastaavan ruhonsa puolesta olisi kyllä kelvannut esittämään Colbrandin, Ascapartin tai muiden tarujättiläisten osaa, tarvitsematta kohota kengänkoronkaan vertaa taivasta lähemmäksi. Tämän enakimilaisten jälkeläisen sääret ja polvet olivat paljaat, samoin kuin käsivarretkin vaaksan verran, olkapäästä lähtien; mutta hänen jaloissaan oli tulipunaisten, ristikkäin kierteleväin nahkapaulojen pitelemät, messinkinaulaiset varvakkaat. Ahdas punasamettinen, kultapunoksinen nuttu ja samasta aineesta tehdyt lyhyet kaatiot peittivät hänen vartalonsa ja osan hänen jäseniään; ja hänen hartioillaan roikkui viitan asemasta musta karhunnahka. Tämän peloittavan hirviön päässä ei ollut muuta peitettä kuin pörröinen, musta tukka, joka valui kahden puolen hänen kasvoilleen; näillä kasvoilla asui se kömpelö, kankea ja raskas ilme, joka on niin tavallinen luonnottoman kookkailla ihmisillä ja joka on muutamista loistavista poikkeuksista huolimatta luonut sen yleisen halveksuvan käsityksen jättiläisistä, että he ovat erikoisen typeriä ja hidasjärkisiä. Soveliaana aseena oli tällä kauhistavalla vartijalla raskas, teräspiikkinen nuija. Hän esitti sanalla sanoen mainiosti noita kansan mielikuvituksen luomia jättiläisiä, jotka ovat välttämättömiä henkilöitä jokaisessa keijukaissadussa ja jokaisen harhailevan ritarin tarinassa.
Tämän uudenaikaisen taruhirviön käytös, kun Wayland oli kääntänyt itseensä hänen huomionsa, osoitti suurta sisäistä hämminkiä ja levottomuutta; hän väliin istahti hetkiseksi jykevälle kivipenkille, joka oli nähtävästi toimitettu siihen portin pieleen hänen tarpeikseen, väliin syöksähti hän taas jaloilleen, kyhnytteli suunnatonta päätään ja asteli edes ja takaisin vahtialueellaan, ilmeisesti tuskallisten, kiusaavain ajatusten vaivaamana. Vartijan näin kiihtyneenä leiskuessa käytävän suulla yritti Wayland vaatimattomasti, mutta ikäänkuin asiaan luonnostaan kuuluvana — ei kuitenkaan ilman pahoja aavisteluja — painautua hänen ohitseen ja kulkea portista sisään. Mutta vartija pysäytti hänet, karjaisten jyrisevällä äänellä: »Takaisin!» ja tukien tätä käskyään nostamalla teräspiikkisen nuijansa ilmaan ja jymähyttämällä sen niin väkevästi aivan Waylandin hevosen eteen maahan, että kivet iskivät tulta ja että koko kaarikäytävä kumahti. Dickien ovelaa juonta seuraten alkoi Wayland esitellä, että hän kuului erääseen näyttelijäseurueeseen, jolle hänen saapumisensa oli aivan välttämätön, että hän oli sattumalta joutunut jäämään jälkeen sekä paljon muuta samansuuntaista. Mutta vartija oli järkähtämätön ja murisi ja suhitteli vain hampaittensa välistä jotakin, mistä ei Wayland saanut vähääkään suoraa, jyrähyttäen kuitenkin siihen väliin aika ajoittain niin jyrkän kiellon, että sen tarkoitus oli liiankin selvästi tajuttavissa. Tähän tapaan hän mutisi: — »Mikä siellä nyt on, hyvät herrat?» — (Itsekseen): »Mikä melske — mikä tungos täällä?» — (Sitten Waylandille): »Sinä siinä olet kuhnusteleva lurjus, etkä Sinä pääse sisään.» — (Jälleen itsekseen): »Mikä häly — mikä huuto täällä. En minä ikinä siitä selviä. — Mikä — mi —» (Waylandille): »Pois siitä portilta, taikka halkaisen kallosi!» — (Yhä itsekseen): »Mikä — mikä — mikä — ei, minä en selviä siitä ikänä!»
»Pysyppäs hiljaa», kuiskasi Flibbertigibbet Waylandin korvaan; »minä tiedän, mistä paikasta hänen kenkänsä puristaa ja minä taltutan hänet silmänräpäyksessä.»
Hän luiskahti hevosen selästä, ventturoi vartijan luo, nykäisi häntä karhun hännästä saadakseen hänet taivuttamaan suunnattoman päänsä alemmaksi ja kuiskasi sitten jotakin hänen korvaansa. Ei ole muhamettilainen pahahenki koskaan nopeammin muuttanut hirmuista ilmettään nöyrän alistumisen sävyksi jonkun itämaisen taikakalun omistajan käskystä kuin nyt Kenilworthin jättiläismäinen portinvartija heitti kauhistavan katsantonsa heti Flibbertigibbetin kuiskauksen ymmärrettyään. Hän viskasi nuijansa maahan, tarttui Dickie Sludgeen ja nosti hänet niin korkealle ilmaan, että hänelle olisi ollut aika vaarallista tipahtaa sieltä.
»Niin se on», jyrisi hän riemuissaan — »niin juuri se on, pikku kääpiöiseni. — Mutta kuka piru sen Sinulle opetti?»
»Älä siitä huoli!» vastasi Flibbertigibbet, »vaan —» hän katsahti Waylandiin ja kreivittäreen ja alensi sitten jälleen äänensä kuiskaukseksi, jonka ei tarvinnut olla kovin lujan senkään, koska jättiläinen piteli häntä paremmin kuullakseen aivan korvansa juuressa. Vartija hyväili hellästi Dickietä ja laski hänet sitten maahan yhtä varovasti kuin huolellinen emäntä asettaa särkyneen kiinalaisen maljakon muurinsa reunalle, huutaen samalla Waylandille ja kreivittärelle: »Sisään siitä — sisään siitä — mutta varokaakin tulemasta liian myöhään toiste, kun minä satun olemaan portinvartijana!»