»Niin, niin, sisään siitä», lisäsi Flibbertigibbet; »minun täytyy viipyä vielä hiukan aikaa tämän kunnon filistealaiseni, tämän gathilaisen Goljatini seurassa; mutta minä tulen pian luoksenne taas ja pääsen kun pääsenkin kaikkien Teidän salaisuuksienne perille, vaikka ne sitten olisivat niin syviä ja pimeitä kuin tämän linnan tyrmät.»
»Sen minä kyllä uskon», vastasi Wayland; »mutta minäpä luulen sen salaisuuden piankin siirtyvän säilytettävistäni, jota tarkoitat, ja silloin on minusta aivan samantekevää, tiedätkö sen Sinä tai tietääkö sen kuka tahansa.»
He ratsastivat siis tämän ensimäisen tornin läpi, joka oli saanut parveketornin nimen seuraavasta syystä: — Koko silta, joka ulottui tästä tornista toiseen, Mortimerin torniksi sanottuun torniin järven vastakkaiselle rannalle, oli niin laitettu, että se muodosti avaran, noin sadankolmenkymmenen kyynärän pituisen ja kymmenen kyynärän levyisen kilpatantereen, jolle oli siroteltu hienoa hiekkaa ja jota kummaltakin puolen reunustivat vahvat, korkeat vaajavarustukset. Naisia varten, jotka tulisivat katselemaan tällä kentällä suoritettavia ritarillisia urotöitä, oli rakennettu tilava, kaunis parveke ulommaisen tornin pohjoispuolelle, mistä siis tämän tornin nimi johtui. Matkustajamme kulkivat hitaasti sillan eli kilpatantereen poikki ja saapuivat niin Mortimerin tornille, sen äärimäiseen kulmaukseen, mistä käytävä vei linnan etupihaan. Mortimerin tornin seinässä upeili rajakreivin vaakuna, hänen, jonka rohkea kunnianhimo syöksi kumoon Edvard II:n valta-istuimen ja joka pyrki jakamaan mahtavuutensa »Ranskan Naarassuden» kanssa, onneton hallitsija kun oli tämän kanssa naimisissa. Käytävää, joka avautui tämän kaamean muistomerkin alla, vartioivat useat komeapukuiset huovit; mutta he eivät panneet pienimpiäkään esteitä kreivittären ja hänen oppaansa etenemiselle, nähtävästikin siitä syystä, että kun parveketornin päävartija oli heidät kerran päästänyt sisään, ei näillä alemmilla airueilla ollut enään oikeutta heitä pysäyttää. He ratsastivat siis sanaakaan vaihtamatta linnan avaraan ulkopihaan, ja näkivät nyt kokonaisuudessaan tuon laajan ja mahtavan rakennusryhmän, kaikki sen uljaat tornit, kaikki sen ikäänkuin rajattoman vieraanvaraisuuden merkiksi avatut portit ja huomasivat kaikkien sen huoneiden vilisevän kaikenarvoista jaloa vierasta, puhumattakaan seuralaisista, aseenkantajista ja palvelijoista ja huviesityksien toimittajista ja apulaisista.
Wayland pysäytti hevosensa keskelle tätä komeaa, vilkkaan touhun täyttämää näyttämöä ja katsahti kreivittäreen, ikäänkuin odottaen häneltä käskyjä mitä nyt oli tehtävä, kun he näin olivat onnellisesti saapuneet määräpaikkaansa. Kun hän ei puhunut mitään, rohkeni Wayland pari kolme minuuttia odotettuaan suoraan kysyä, mitä hän nyt suvaitsi käskeä. Kreivitär nosti käden otsalleen, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa ja tarmonsa, vastaten hänelle matalalla ja tukahtuneella äänellä, joka kuului kuin unissaanpuhujan mutinalta: — »Käskeäkö? Minulla pitäisi tosiaankin olla oikeus käskeä täällä, mutta kuka minua tottelee?»
Sitten kohotti hän äkkiä päänsä ikäänkuin ratkaisevan päätöksen tehtyään ja puhutteli erästä komeapukuista palvelijaa, joka tärkeän ja touhuavan näköisenä juuri kulki pihan poikki: — »Seis, herraseni, minä haluan tavata Leicesterin kreiviä.»
»Ketä, jos saan luvan kysyä?» virkkoi mies, hämmästyen moista pyyntöä; ja silmättyään sitten sen henkilön vaatimatonta ulko-asua, joka oli rohjennut puhutella häntä niin käskevästi, lisäsi hän kopeasti: »Mitä hulluinhuoneen karkulaisia se tämä akka on, joka pyrkii tapaamaan herra kreiviä tällaisena päivänä?»
»Ystäväiseni», vastasi kreivitär, »älä rupea hävyttömäksi — asiani on hyvin tärkeä ja kiireellinen.»
»Teidän täytyy sitten etsiä joku toinen sille asiallenne juoksemaan, vaikka se olisi kolmestikin niin tärkeä», vastasi palvelija. — »Ettäkö minun pitäisi lähteä hakemaan herra kreiviä itsensä kuningattaren luota Teidän asiaanne kuulemaan? — Saisinpa siitä kiitokseksi ruoskaa selkääni. Minä vain ihmettelen, ettei kunnon portinvartijamme ole ottanut nuijallaan mittaa moisesta tavarasta, vaan on päästänyt sen ohitseen; mutta hänen päänsä on aivan suunniltaan, niin ankaran työn tarjoaa hänelle puheensa opetteleminen ulkoa.»
Palvelijan pilkallisen puhetavan kuultuaan oli pari kolme miestä pysähtynyt heidän lähelleen, ja Wayland, joka oli jälleen käynyt levottomaksi sekä itsensä että kreivittären suhteen, kääntyi kiireesti heistä sen puoleen, joka näytti hyvänsävyisimmältä ja painaen kolikon hänen kouraansa neuvotteli hänen kanssaan hetkisen, eikö olisi saatavissa paikkaa, minne tuo nainen pääsisi edes tilapäiseen suojaan. Hänen puhuttelemansa henkilö, joka näytti olevan muita hieman arvokkaampi, nuhteli palvelijaa hänen hävyttömyydestään, ja käskien erään miehen huolehtimaan vierasten hevosista, kehoitti heitä seuraamaan mukana. Kreivittärellä oli vielä sen verran harkintakykyä jäljellä, että hän havaitsi olevan aivan välttämätöntä noudattaa hänen kehoitustaan; jättäen siis nuo raa'at palvelijat ja tallirengit veistelemään rivoja kompiaan keveistä päistä, keveistä kantapäistä ja muista sellaisista, seurasivat Wayland ja hän äänettöminä ali-airutta, joka nyt oli suostunut rupeamaan heidän oppaakseen.
He astuivat linnan sisäpihaan sitä leveätä käytävää pitkin, joka ulottui päätornista eli myös Caesarin torniksi sanotusta vahtitornista siihen komeaan rakennukseen, jota nimitettiin kuningas Henrikin Asunnoksi ja joka niin muodoin kohosi aivan tämän jalon ryhmän keskeltä, minkä eri päädyt olivat mitä komeimpia erilaisten rakennustapojen näytteitä, kukin ominaisine sävyineen ja koristeineen, alkaen normannilaisvalloituksesta aina Elisabetin hallituskauteen saakka.