Opas kuljetti heidät sitten tämän sisäpihan yli erääseen pieneen, mutta jykevään torniin, joka oli suureen juhlasaliin yhtyvän rakennuksen osan koilliskulmassa ja joka täytti suunnattoman keittiörivin ja tämän suuren salin välisen alan. Tämän tornin alakerroksessa asui sellaisia Leicesterin palvelijoita, joille heidän toimi-alueidensa läheisyyden takia tämä paikka oli erikoisen sopiva; mutta ylempi kerros, jonne noustiin ahtaita kiertoportaita, oli pieni kahdeksankulmainen kammio, joka nyt suuren huoneiden tarpeen takia oli laitettu vieraskuntoon, vaikka sitä sanottiinkin muinoin käytetyn erään onnettoman, sittemmin siellä murhatunkin henkilön vankilana. Muistotieto mainitsi vangin nimeksi Mervynin ja siirsi pian saman nimen tornillekin. Eikä ollutkaan niin uskomatonta, että sitä ennen oli vankilana käytetty; sillä sen katto oli holvattu, sen seinät hirvittävän paksut, vaikka koko huoneen läpimitta oli vain viisitoista jalkaa. Akkuna, niin pieni kuin se olikin, oli sen puolesta miellyttävä, että siitä avautui ihana näkö-ala niin sanotulle Huvikentälle, jota reunustivat ja koristivat kaarikäytävät, voitonmerkit, patsaat, suihkukaivot ja muut rakennustaiteelliset teokset ja jonka kautta päästiin varsinaisesta linnasta puutarhaan. Kammiossa oli vuode ja muitakin vieraan majoittamiseksi tarpeellisia huonekaluja; mutta kreivitär lainasi niille vain hyvin vähän huomiotaan, sillä hänen katseensa kiintyi heti pöydälle laskettuihin kirjoitusneuvoihin, joita ei niihin aikoihin kovin usein tavattu makuuhuoneissa; samassa pälkähti hänen päähänsä kirjoittaa Leicesterille ja pysyä piilossa hänen vastauksensa saapumiseen asti.
Saatettuaan johdettavansa tähän mukavaan huoneeseen kysyi airut kohteliaasti Waylandilta, jonka anteliaisuudesta hän oli saanut niin sitovia todisteita, eikö hän muulla tavalla voisi palvella vierasta. Tämän vihjattua, ettei pieni murkina suinkaan olisi pahemmaksi, vei hän sepän viipymättä ruokakammion ovelle, missä vierasvaraisen tuhlailevasti jaeltiin valmiita annoksia jokaiselle, joka vain halusi. Wayland sai pian hankituksi muutamia keveitä ruokalajeja, joiden hän luuli paraiten soveltuvan kreivittären heikkoa nälkää poistamaan, eikä suinkaan unohtanut itsekään nauttia hätäistä, mutta tukevaa, voimakkaampaa ateriaa. Sitten palasi hän tornihuoneeseen, missä kreivitär oli jo lopettanut Leicesterille aikomansa kirjeen ja sulkenut sen sinetin ja silkkinauhan asemasta omalla kauniilla hiuskiehkurallaan, sitoen sen niin sanottuun rakkauden- eli osmansolmuun.
»Hyvä ystävä», sanoi hän Waylandille, »jonka Jumala on lähettänyt auttamaan minua äärimäisessä hädässäni, minä pyydän Sinua viimeisenä vaivana, mikä Sinulla tulee olemaan minusta onnettomasta naisraukasta, toimittamaan tämän kirjeen jalolle Leicesterin kreiville. Saakoon se sitten millaisen vastaanoton tahansa», jatkoi hän, kasvojensa kuvastellessa milloin toivoa, milloin pelkoa, »Sinulla, kunnon mies, ei tule enään olemaan surua minusta. Mutta minä odotan parasta; ja jos ikinä joku ylhäinen rouva teki köyhän miehen rikkaaksi, niin olet Sinä sen varmaan minulta ansainnut, kunhan vain onnenpäiväni palaisivat. Anna se, minä pyydän, Leicesterin kreivin omaan käteen ja tarkasta hänen kasvojaan hänen sitä lukiessaan.»
Wayland puolestaan otti mielellään tehtävän suorittaakseen, mutta rukoili kuitenkin hartaasti kreivitärtä sillä välin hiukan syömään, minkä tämä lopulta tekikin, enemmän päästäkseen hänestä eroon ja nähdäkseen hänen lähtevän hänen asialleen kuin todellisesta halusta ja tarpeesta noudattaa hänen kehoitustaan. Wayland jätti hänet sitten yksin, neuvottuaan häntä ensin telkeämään ovensa sisäpuolelta ja pysymään pienessä huoneessaan — ja lähti etsimään sopivaa tilaisuutta asiansa toimittamiseen, samoin kuin sen suunnitelman toteuttamiseen, jonka olosuhteet olivat johtaneet hänet laatimaan.
Wayland oli kreivittären käytöksestä matkalla — hänen pitkistä puhumattomuudenpuuskauksistaan — siitä epävarmuudesta ja tarmottomuudesta, joka näkyi kaikissa hänen teoissaan sekä siitä ilmeisestä kykenemättömyydestä ajattelemaan ja toimimaan omin päin, josta hän tuntui kärsivän, vetänyt sen kylläkin luonnollisen johtopäätöksen, että hänen asemansa vaikeudet olivat jossakin määrin koskeneet hänen järkeensä.
Kun hän kerran lähti pakoon Cumnorin vankeutta ja siellä uhkaavia vaaroja, olisi näyttänyt viisaimmalta hänen kiiruhtaa isänsä linnaan tai muuanne, missä hän oli varmasti näiden vaarojen aiheuttajain ulottuvilta. Mutta kun hän nyt tämän sijasta halusikin matkustaa Kenilworthiin, oli Wayland saattanut ymmärtää hänen menettelynsä vain otaksumalla hänen tahtovan pyrkiä Tressilianin turviin ja aikovan vedota kuningattareen. Vaan ryhtymättä tähänkään luonnolliseen toimenpiteeseen pyysi hän Waylandia viemään kirjeen Leicesterille, joka oli Varneyn isäntä ja jonka alueilla ainakin, ell'eihän hänen nimenomaisesta käskystään, olivat kreivitärtä kaikki hänen tähänastiset kärsimyksensä kohdanneet. Tämä näytti Waylandista varomattomalta, niin, jopa kerrassaan tuhoisalta teolta, ja hän tiesi tulevansa levottomaksi niin omasta turvallisuudestaan kuin kreivittärenkin, ellei hän ennen hänelle uskotun asian toimittamista hankkisi itselleen jonkun suojelijan neuvoa ja apua. Sen vuoksi päättikin hän ennen kirjeen jättämistä Leicesterille etsiä käsiinsä Tressilianin, ilmoittaa tälle kreivittären saapuneen Kenilworthiin ja siten yhtä kyytiä vapautua kaikesta vastuunalaisuudesta ja vierittää tämän onnettoman naisen ohjaamisen ja suojelemisen isäntänsä hartioille, tämä kun oli häntä ensinnä kreivittären palveluksessa käyttänytkin.
»Hän osaa arvostella paremmin kuin minä», ajatteli Wayland, »onko suostuminen siihen hänen oikkuunsa, että nyt on muka käännyttävä Leicesterin kreivin puoleen; minusta ainakin näyttää se kerrassaan mielipuolen teolta; ja sentähden annankin minä koko asian isäntäni käsiin, jätän hänelle kirjeen, otan, mitä he suvaitsevat antaa minulle vaivaini palkkioksi ja sitten käännän minä koko Kenilworthin linnalle kauniisti selkäni; sillä pelkäänpä pahoin, ettei se niiden askareiden jälkeen, joihin minä nyt olen joutunut sekaantumaan, ole minun viipyäkseni mikään sovelias eikä terveellinen paikka; mieluummin kengittäisin minä orivarsoja Englannin kylmimmällä laitumella kuin ottaisin osaa heidän uljaimpiinkaan kemuihinsa.»
IX Luku.
Mä kerran oikein ihmelapsen näin:
Sen peltiseppä Roopen poika
Pujahti kissanreijistäkin minne tahtoi.
Ilveilijä.