Kaiken sen vilinän ja hyörinän ja pyörinän keskeltä, joka täytti linnan ja sen ympäristöt, ei ollut niinkään helppo löytää jotakin määrättyä henkilöä, ja Waylandin oli sitäkin hankalampi saada niin hartaasti hakemastaan Tressilianista selkoa, kun hän, täysin oivaltaen sen vaaran, jota suuremman huomion herättäminen hänen nykyisessä asemassaan tuottaisi, ei uskaltanut suoraan kysellä häntä Leicesterin huoveilta ja palvelijoilta. Kiertäen kaartaen sai hän sentään selville, että Tressilian hyvin luultavasti oli ollut siinä suuressa aatelisherrain joukossa, joka oli Sussexin kreiviä saattaen tullut sinä aamuna Kenilworthiin ja jonka Leicester oli ottanut vastaan mitä tarkimmalla muodollisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Edelleen kuuli hän, että molemmat kreivit liittolaisineen ja monien muidenkin ylimysten, ritarien ja aatelismiesten seuraamina olivat nousseet satulaan useita tunteja sitten ja lähteneet Warwickiin päin, saattaakseen sieltä kuningatarta Kenilworthiin.
Hänen majesteettinsa saapuminen siirtyi muiden suurten tapausten tavoin hetkestä hetkeen; ja nyt ilmoitti hengästynyt pikalähetti, että koska hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut ottaa vastaan niiden lukuisain läänitysmiestensä kunnianosoituksia, jotka olivat suurin joukoin kiiruhtaneet Warwickiin häntä tapaamaan, ja sen takia viivähtänyt, ei hän ennättäisi ennen hämärän aikaa Kenilworthiin. Tämä uutinen höllitti hetkiseksi niiden tarkkaavaisuutta, jotka kuningattaren välitöntä tuloa odotettaessa olivat asetetut vartiopalvelukseen ja jotka olivat valmiita näyttelemään kullekin määrättyä osaansa siihen liittyvissä juhlallisissa menoissa; ja kun Wayland näki muutamien ratsumiesten karahuttavan linnaan, alkoi hän toivoa Tressilianin olleen niiden joukossa. Jottei hän menettäisi tilaisuutta tavata isäntäänsä, jos niin olisi ollut laita, asettui Wayland linnan ulkopihaan, lähelle Mortimerin tornia ja tarkasteli siitä jokaista, joka tuli tai meni pitkin siltaa, minkä toista päätä tämä rakennus suojeli. Näin ei kukaan voinut päästä linnaan eikä lähteä sieltä hänen näkemättään, ja erinomaisen huolellisesti katsasti hän jokaisen ratsumiehen puvun ja ulkomuodon, kun tämä ilmestyi näkyviin vastapäisen parveketornin alta ja käytteli hiljaa hevostaan tai hypitteli sitä pitkin kilpatannerta, lähestyessään ulkopihan porttia.
Kun Wayland nyt näin innokkaasti tähysteli henkilöä, jota hän ei keksinyt, nykäisi häntä hihasta olento, jonka hän ei olisi niin kovin mielellään suonut itseään huomaavan.
Dickie Sludge, eli Flibbertigibbet se siellä oli, hän kun tontun eli haltijan tavoin, minkä nimi hänellä oli ja minkä ulko-asuakin hän koki jäljitellä, näytti aina ilmestyvän juuri sinne, missä hänen kaikkein vähimmin luultiin olevan. Mitä Wayland sisimmässään tunsikin, katsoi hän sentään välttämättömäksi lausua julki ilonsa heidän odottamattomasta tapaamisestaan.
»Ahaa! Sinäkö siellä oletkin, Sinä pikku lemmikkini — Sinä pikku peukaloiseni — Sinä kaikkien pikkupirujen ruhtinas — Sinä pikku hiirenpoikani?»
»Niin», vastasi Dickie, »se Sinun hiirenpoikasi, joka nakersi poikki verkon silmukat juuri silloin, kun niihin takertunut leijona alkoi ihmeellisesti näyttää aasilta.»
»Hei! Sinäpä, pikku lintukotolaiseni, olet tänä iltapäivänä kirpeä kuin etikka! Mutta kerrohan, mitenkä Sinä tulit toimeen sen typerän jättiläisen kanssa, jonka luo Sinut jätin? — Pelkäsin jo sen riisuvan vaatteesi ja nielevän Sinut suuhunsa niinkuin joku toinen olisi kuorinut ja syönyt paahdetun kastanjan.»
»Jos hän olisi sen tehnyt», vastasi poika, »olisi hänellä ollut mahassaan enemmän älyä kuin ikinä aivokopassaan. Mutta se jättiläinen on sangen hyvänsävyinen hirviö ja paljoa kiitollisempi kuin moni muu, jonka minä myös olen pulasta pelastanut, herra Wayland.»
»Lempo soikoon! Flibbertigibbet», virkkoi Wayland. »Sinäpä nyt olet terävämpi kuin sheffieldiläinen puukko! Mutta haluaisinpa totisesti tietää, millä ihmeen kujeella Sinä sait kopan sen karhunjärrikän kuonoon.»
»Niin, tuo on oikein sitä Sinun tapaistasi», vastasi Dickie; »Sinä luulet, että somat puheenparret saavat kelvata hyvän tahdon sijasta. Mutta mitä nyt sentään siihen kunnon portinvartijaan tulee, niin tiedä, että meidän saapuessamme sille portille oli hänen aivoillansa sangen raskas työ erään häntä varten sepitetyn puheen opettelemisessa, mikä työ osoittautui melkein ylivoimaiseksi hänen jättiläisjärjelleen. Nyt oli tämän samaisen ytimekkään lorutuksen, kuten niin monen muun, kyhännyt oppinut koulumestarini Erasmus Lupanen, ja minä olin kuullut sen niin usein, että muistin ulkoa joka sanan. Heti kun minä näin hänen rehkivän ja sotkevan ja sätkivän kuin kalan kuivalla maalla jo ensi säkeessä, huomasin minä, mistä oli kysymys ja mistä paikasta häntä kenkä puristi, ja minä kuiskasin hänelle juuri silloin seuraavan sanan, kun hän ylen määrin riemastuneena nosti minut ilmaan, kuten kai näit. Minä lupasin teidän sisäänpääsynne ehdolla piiloutua hänen karhunnahkaviittansa alle ja auttaa häntä pulmapaikoissa. Kävin juuri hakemassa hiukan haukattavaa tuolta linnasta, ja olen taas menossa hänen luokseen.»