»Oikein, oikein, rakas Dickie», puheli Wayland; »kiiruhda taivaan nimessä! Muutoin se jättiläisparka joutuu aivan epätoivoon kääpiö-avustajansa katoamisesta. — Matkaasi, Dickie!»
»Niin, niin!» vastasi poika — »Matkaasi, Dickie! sanotaan sitä sitten kun on ensin saatu siitä Dickiestä kaikki hyöty, mitä siitä suinkin lähtee! — Sinä et siis tahdo kertoa minulle sen naisen tarinaa, vaikka hän on varmasti yhtä vähän Sinun sisaresi kuin minäkään?»
»Ja mitä hyötyä Sinulla siitä olisi, Sinä sen vietävän tonttu?» kysyi
Wayland.
»Ohoo, tälläkö kannalla sitä nyt ollaan?» virkkoi poika; »hyvä, en minä niin isosti siitä asiasta välitäkään — minä vain en saa vihiä mistään salaisuudesta, ellen minä aina koeta päästä joko sitten sen oikeaan tai väärään päähän, ja nyt hyvää iltaa vain.»
»Ei, kuule, Dickie», huusi Wayland, joka tunsi pojan levottoman, juonittelevan luonteen liian hyvin ollakseen pelkäämättä hänen raivostumistaan — »pysähdy, rakas Dickie — älä nyt jätä vanhaa ystävääsi noin äkkipikaisesti! — Sinä saat tietää jonakin päivänä siitä naisesta kaikki, mitä minäkin tiedän.»
»Niin!» vastasi Dickie, »ja se päivä on kai hyvin lähellä! — Hyvästi, Wayland. — Minä menen isoraajaisen ystäväni luo; vaikk'ei hänellä olekaan niin terävää järkeä kuin eräillä, niin osaa hän ainakin olla kiitollinen palveluksista, joita toiset hänelle tekevät. Ja niin hyvää iltaa taas!»
Näin puhuttuaan heitti hän yhtä kuperkeikkaa läpi koko käytävän, ilmestyi sillalle jälleen, juoksi parveketornia kohti sillä tavattomalla ketteryydellä, joka oli hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan, ja katosi pian näkyvistä.
»Kiittäisinpä Jumalaani, jos vielä pääsisin ehein nahoin tästä linnasta!» siunaeli Wayland hengessään; »sillä kun tämä sen tuhannen pirulainen on pistänyt sormensa piirakkaan, niin ei siinä ole enää itsensä pääkehnon muuta kuin haukkaa pois vain! Soisipa taivas minun vain tavata herra Tressilianin!»
Tressilian, jota Wayland niin levottomana odotti tältä suunnalta, olikin palannut Kenilworthiin toista tietä. Hän oli kyllä aamupuolella, kuten Wayland oli otaksunutkin, seurannut kreivejä näiden retkelle Warwickiin, toivoen siinä kaupungissa saavansa joitakin tietoja lähetistään. Petyttyään tässä luulossaan ja huomattuaan Varneyn Leicesterin seuralaisten joukossa pyrkimässä tämän lähelle, aikoen varmaankin häntä puhutella, katsoi hän niissä olosuhteissa olevan viisainta väistää häntä. Hän poistui sentähden vastaanottohuoneesta juuri silloin, kun kreivikunnan ylivouti oli kerinnyt velvollisuuksiinsa kuuluvan, hänen majesteettiaan ylistävän puheensa keskikohdalle, nousi hevosensa selkään, ratsasti takaisin Kenilworthiin kiertelevää syrjätietä ja pääsi linnaan eräästä läntisen muurin pienestä hyökkäysportista ilman vähimpiäkin vaikeuksia, koska hän oli Sussexin kreivin seuralaisia, sillä Leicester oli käskenyt kohtelemaan heitä mitä suurimmalla kohteliaisuudella. Näin ei hän tullut tavanneeksi Waylandia, joka niin hartaasti tähysteli häntä saapuvaksi ja jota hän itse olisi halunnut puhutella ainakin yhtä mielellään.
Jätettyään hevosensa aseenkantajansa huostaan, käveli hän jonkun aikaa huvikentällä ja puutarhassa, pikemminkin hautoakseen omia mietteitään tässä rauhallisessa ja yksinäisessä paikassa kuin ihaillakseen niitä erinomaisia luonnon ja taiteen mestariteoksia, joita Leicesterin loistonhalu oli sinne koonnut. Suurin osa säätyhenkilöitä oli poistunut linnasta, ottaakseen osaa kreivien ratsaskulkueeseen; jäljelle jääneet olivat enimmäkseen asettuneet pergermille, ulkomuureille ja torneihin, päästäkseen nauttimaan kuningattaren tulon mahtavasta näystä. Puutarha oli siis koko muun linnan kaikuessa ihmisääniä verrattain hiljainen; siellä vain lehdet kuiskivat, suuren lintuhäkin asukkaat visertelivät kilpaa onnellisempien, vapaassa ilmassa liitelevien tovereittensa kera, ja suihkulähteet solisuttelivat herkeämättä eriskummallisten veistokuvien aukoista purskuvia vesiään mahtaviin marmori-altaisiin.