Tressilianin alakuloiset ajatukset heittivät kolkon varjon kaikkiin esineihin, jotka häntä ympäröivät. Hän vertasi täällä tarjoutuvia loistavia näkyjä Lidcoten linnan lähettyvillä avautuviin autioihin nummiin ja synkkiin metsiin, ja Amy Robsartin kuva liehui haamun tavoin jokaisen maiseman yllä, jonka mielikuvitus loihti hänen silmiensä eteen. Mikään ei ole ehkä vaarallisempaa syvästi ajattelevan ja yksinäisyyttä rakastavan miehen tulevalle onnelle kuin varhaisen, pitkällisen ja vastakaikua tapaamattoman kiintymyksen elättäminen. Se juurtuu useinkin niin syvälle mieleen, että siitä tulee hänen öittensä uni ja hänen päiviensä näky, että se sekaantuu jokaisen harrastuksen ja nautinnon lähteeseen; ja kun lopullinen pettymys sen sitten kuolettaa ja kuihduttaa, tuntuu kuin olisivat kaikki hengen versovat vesatkin kuivuneet sen mukana. Tämä sielun sairaus, tämä sellaisen varjon lakkaamaton kaipaaminen, joka on jo kokonaan menettänyt väriensä entisen kirkkauden, tämä sellaisen unelman alituinen muisteleminen, josta meidät jo aikoja sitten säälimättä on herätetty, kääntyy lopulta jalon ja ylevän sydämen raukaisevaksi heikkoudeksi. Ja näin oli käynyt Tressilianin.
Hän huomasi lopulta itsekin, että hänen oli pakko ruveta ajattelemaan muita asioita; ja sen takia poistui hän huvikentältä, yhtyäkseen muureille kokoontuneeseen meluavaan väentungokseen ja katsellakseen juhlanäytelmien valmisteluja. Mutta lähdettyään puutarhasta ja kuultuaan tuon soitonräminään ja naurunhohotuksiin hukkuvan hälinän, joka humisi hänen ympärillään, tunsi hän rajatonta vastenmielisyyttä liittyä seuraan, jonka mieliala erosi niin suuresti hänen omista tunteistaan, ja päätti sen sijaan vetäytyä hänelle varattuun huoneeseen ja kuluttaa siellä aikansa lukemalla siksi kunnes linnan suuren kellon kumahdukset ilmoittaisivat kuningattaren tekevän tuloa.
Tressilian kulki siis suunnattoman pitkän keittiörivin ja suuren juhlasalin ohitse ja nousi Mervynin tornin kolmanteen kerrokseen; mutta yrittäessään avata hänelle osoitetun pienen huoneen ovea, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen sen olevan lukossa. Sitten muisti hän, että kamaripalvelijan apulainen oli antanut hänelle pää-avaimen ja neuvonut häntä nykyään linnassa vallitsevan sekasorron takia pitämään ovensa tarkasti suljettuina. Hän pisti siis tämän avaimen lukkoon, kara ponnahti auki, hän astui sisään, näki samassa silmänräpäyksessä naisolennon istuvan huoneessa ja tunsi tämän olennon Amy Robsartiksi. Kaikkein ensinnä luuli hän kiihtyneen mielikuvituksensa loihtineen esille kuvan, johon hän todellisuudessa oli rajattomasti kiintynyt; sitten ajatteli hän näkevänsä aaveen; kunnes hän lopulta tuli pysyväisesti vakuutetuksi siitä, että hänen edessään oli Amy itse, tosin kalpeampana ja laihempana kuin huolettoman onnensa päivinä, jolloin hänellä oli metsänneidon vartalo ja iho ja keijukaisen kauneus, mutta sittenkin yhä se Amy, jonka vertaista suloudessa ja hempeydessä hän ei ollut koskaan nähnyt.
Kreivittären hämmästys oli tuskin pienempi kuin Tressilianinkaan, vaikka se kestikin vähemmän aikaa, koska hän oli Waylandilta kuullut hänen oleskelevan linnassa. Tressilianin astuessa huoneeseen oli hän hypähtänyt pystyyn ja seisoi nyt siinä häntä vastapäätä, poskiensa ankaran kalpeuden vaihduttua heleään punaan.
»Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »mitenkä tulette Te tänne?»
»Ja mitenkä, Amy, olette Te tullut tänne?» vastasi Tressilian, »ellettehän ole viimeinkin tullut pyytämään sitä apua, jota Teille viipymättä annetaan, kaikella sillä tarmolla, mihin vain miehen sydän ja käsivarsi pystyvät?»
Kreivitär oli vaiti hetken aikaa ja vastasi sitten pikemmin surullisella kuin vihastuneella äänellä: — »Minä en pyydä apua, Tressilian, ja minua voisi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää kaikki se, mitä hyvyytenne voisi tehdä puolestani. Uskokaa minua, minä olen täällä lähellä henkilöä, jota laki ja rakkaus velvoittavat minua suojelemaan.»
»Se konna on siis suonut Teille sen kurjan hyvityksen, mikä oli enää hänen vallassaan!» huudahti Tressilian; »ja minä näen nyt siis edessäni Varneyn vaimon?»
»Varneyn vaimon!» vastasi kreivitär mitä halveksivimmalla sävyllä. »Millä alhaisella nimellä häpäiseekään Teidän rohkeutenne, herra, sitä, joka on — joka on — joka on» — Hän epäröi, alensi halveksivan äänensä, loi katseensa maahan ja vaikeni aivan hämmentyneenä; sillä hän tajusi yht'äkkiä, mitä tuhoisia seurauksia siitä olisi ollut, jos hän olisi lisännyt »Leicesterin kreivitär», sillä juuri nämä sanat olivat aivan itsestään nousseet hänen kielelleen. Se olisi merkinnyt sellaisen salaisuuden paljastamista Tressilianille, Sussexille, kuningattarelle ja koko suurelle hoville, josta hänen puolisonsa vakuutti onnensa ja menestyksensä riippuvan. »En koskaan ole rikkova vaiteliaisuudenlupaustani», ajatteli hän. »Ennen kestän mitkä epäluulot tahansa.»
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän seisoi siinä äänettömänä Tressilianin edessä; tämä katsahti häneen surullisena ja säälivänä ja virkkoi: »Ah! Amy, Teidän silmänne puhuvat Teidän sanojanne vastaan. Sananne puhuvat suojelijasta, joka sekä kykenee että tahtoo ottaa Teidät turviinsa; mutta silmänne kertovat, että Te olette joutunut tuhoon ja turmioon, ja että tuo konna, johon Te liityitte, on hyljännyt Teidät.»