Kreivitär katseli häntä silmin, joista suuttumus säkenöi kyynelten läpi, mutta toisti vain sanan »konna!» halveksivasti ja inhoten.
»Niin, konna!» jatkoi Tressilian; »sillä jos hän olisi hiukankaan parempi konnaa, niin olisitteko Te täällä yksin minun huoneessani? Miksi ei ryhdytty tarpeellisiin toimenpiteisiin Teidän kunnioittavaksi vastaanottamiseksenne?»
»Teidän huoneessanne?» kertasi Amy; »Teidän huoneessanne? Se on viipymättä vapautuva minusta.» Hän kiiruhti ovea kohti; mutta siinä ryntäsi hänen tajuntaansa koko hänen hyljätyn tilansa surkeus, ja kynnykselle pysähtyen lisäsi hän sanomattoman liikuttavalla äänellä: »Ah niin! — Unohdin aivan. — Minähän en tiedä minne mennä —.»
»Minä ymmärrän — minä ymmärrän kaikki!» huudahti Tressilian, hypähtäen tukemaan häntä ja johdattamaan häntä istuimen luo, jolle hän raukeana vaipui. — »Te tarvitsette apua — Te tarvitsette suojaa, vaikk'ette tahtoisi sitä myöntää; Te olette pian saava molempia. Minun, kunnianarvoisan, murtuneen isänne valtuutetun edustajan, minun käsivarteeni nojautuen astutte Te Elisabetia vastaan juuri tämän linnan portilla; ja ensimäisenä tekona, minkä kuningatar suorittaa Kenilworthin saleissa, on oleva oikeuden hankkiminen omalle sukupuolelleen ja alamaisilleen. Minä olen kuningattaren oikeamielisyyden tukemana väkevä hyvässä asiassani, eikä hänen suosikkinsa mahtavuus ole järkyttävä päätöstäni. Minä riennän heti Sussexin puheille.»
»Älkää, älkää, taivaan nimessä!» huudahti kreivitär kovin hätääntyneenä ja tuntien välttämättömäksi voittaa edes hiukan miettimisaikaa. »Tressilian, Te olitte aina niin jalo. — Luvatkaa minulle yksi seikka ja uskokaa, että jos Te tosiaankin haluatte pelastaa minut turmiosta ja mielipuolisuudesta, Te olette tähän pyyntöön suostumalla tekevä enemmän minun hyväkseni kuin Elisabet voisi tehdä koko vallallaan ja voimallaan!»
»Pyytäkää minulta kaikkea, jota voitte tukea järkisyillä», vastasi
Tressilian; »mutta älkää —.»
»Oi, älkää rajoittako lupaustanne, rakas Edmund!» huudahti kreivitär. — »Kerranhan Te piditte siitä, että minä puhuttelin Teitä sillä nimellä. — Älkää rajoittako lupaustanne järkisyillä! Sillä minun asemani on kokonaan järjen vastainen, ja hulluus vain voi antaa minulle tehokkaita neuvoja.»
»Jos Te puhutte noin kauheita», sanoi Tressilian, jonka hämmästys sai jälleen voiton sekä hänen surustaan että hänen päätöksestään, »täytyy minun tosiaankin pitää Teitä kykenemättömänä ajattelemaan ja toimimaan omin päin.»
»Oi, ei!» huudahti hän, langeten toiselle polvelleen hänen eteensä, »minä en ole hullu — minä olen vain niin sanomattoman onneton olento, ja minut on omituisten olosuhteiden pakosta laahannut kuilun partaalle se, joka luulee minua siitä suojelevansa — ja Tekin olette ollut siinä avullisena, Tressilian — Tekin, josta minä niin pidin, jota minä niin kunnioitin — jota minä en vain rakastanut — jota sentään rakastinkin — rakastinkin, Tressilian — vaikk'en sillä tavalla kuin Te tahdoitte.»
Hänen äänessään ja koko hänen olemuksessaan kuvastui sellainen voima — sellainen itsetietoisuus — sellainen antautumus — sellainen ehdoton luottamus hänen jalomielisyyteensä — hänen sanansa soivat niin lempeiltä ja ystävällisiltä hänen korvissaan, että Tressilian tunsi sydämensä pohjiaan myöten liikutetuksi. Hän nosti kreivittären lattialta ja rukoili katkonaisin lausein häntä tyyntymään.