»Minä en voi», vastasi kreivitär, »enkä minä tahdo tyyntyä ennen kuin Te olette suostunut pyyntööni! Minä puhun nyt niin suoraan kuin suinkin uskallan. — Minä odotan parhaillaan miehen käskyjä, jolla on oikeus niitä antaa. — Kolmannen henkilön väliintulo — erittäinkin Teidän, Tressilian — olisi minun tuhoni — lopullinen tuhoni. — Odottakaa vain kaksikymmentäneljä tuntia, ja saattaapa tapahtua, että Amy-raukka voi osoittaa pitävänsä suuressa arvossa ja kykenevänsä palkitsemaan Teidän altista ystävyyttänne — että hän on onnellinen itse ja että hän voi tehdä Teidätkin onnelliseksi. — Maksaapa tosiaankin vaivan malttaa niin lyhyen ajan mieltänsä.»
Tressilian pysyi äänettömänä ja punnitsi mielessään niitä erilaisia mahdollisuuksia, jotka voisivat tehdä hänen väkivaltaisen esiintymisensä tässä asiassa enemmän vahingolliseksi kuin hyödylliseksi sekä Amyn onnelle että maineelle; ottaen myöskin huomioonsa, että hän oli Kenilworthin muurien sisällä, eikä mikään vaara voinut häntä uhata linnassa, jota kuningatar kunnioitti läsnäolollaan ja joka oli täynnä hänen huovejaan ja seuralaisiaan — ymmärsi hän lopulta, että hän voisi, pakottamalla hänet kääntymään Elisabetin puoleen, tehdä hänelle pikemmin huonon kuin hyvän palveluksen. Hän ilmaisi kuitenkin päätöksensä vain hyvin varovasti, koska hän ei tiennyt, perustuivatko Amyn toiveet vaikean asemansa selvittämisestä johonkin väkevämpään ja tehokkaampaan kuin hänen sokeaan kiintymykseensä Varneyhin, jota hän yhä piti hänen viettelijänään.
»Amy», sanoi hän, kiinnittäen surullisen, ilmeikkään katseensa kreivittären silmiin, jotka tämä epäilyksen, pelon ja levottomuuden täyttämänä oli kohottanut hänen puoleensa: »minä olen aina huomannut, että kun muut sanoivat Sinua oikulliseksi ja uppiniskaiseksi, oli tämän nuorekkaan ja itsepäisen vallattomuuden kuoren alla syvää tunnetta ja tervettä järkeä. Siihen minä nytkin luotan, jättäessäni kohtalosi omiin käsiisi kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi, puuttumatta asiaan sanoin tai teoin.»
»Lupaatko sen minulle, Tressilian?» virkkoi kreivitär. »Voitko tosiaankin luottaa minuun vielä niin paljon? Lupaatko siis minulle, niin totta kuin olet kelpo ritari ja kunnian mies, ettet sekaannu asioihini, et sanoin etkä teoin, vaikka mitä näkisit tai kuulisit, joka näyttäisi vaativan ryhtymistäsi toimeen? — Voitko luottaa minuun niin paljon?»
»Voin, kunniasanallani», vastasi Tressilian; »mutta kun se aika on kulunut umpeen —»
»Kun se aika on kulunut umpeen», jatkoi kreivitär keskeyttäen, »saat
Sinä vapaasti toimia aivan oman harkintasi mukaan.»
»Voinko vielä tehdä jotakin muuta hyväksesi, Amy?» kysyi Tressilian.
»Et», vastasi kreivitär, »jätä minut nyt vain — se on, jos — minun täytyy punastua tunnustaessani avuttomuuteni sitä kysymällä — jos Sinä voit luovuttaa minulle tämän huoneen niiksi kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi.»
»Tämäpä on hyvin kummallista!» ihmetteli Tressilian; »mitä toiveita tai valtaa voi Sinulla olla linnassa, missä Sinä et voi edes vaatia huonetta käyttääksesi?»
»Älä sitä ajattele, vaan jätä minut», virkkoi kreivitär ja lisäsi
sitten Tressilianin poistuessa hitaasti ja vastahakoisesti: »Jalo
Edmund! On ehkä tuleva aika, jolloin Amy voi osoittaa ansainneensa
Sinun ylevän kiintymyksesi!»