X Luku.
Hei, mies! kunnon kulaus saa kohta,
Täysi haarikka kun tyhjäks tahtoo!
— Älä pelkää, ei mulla halua
Toisten virhepuoliin kiinni käydä,
Hyveistän' kun mull' ei kerskaamista. —
Tappelija oon ja koko maailman
Mä tappeluuni sekoittaisin.
Horna.
Tressilian oli kiihkeän mielenliikutuksen valtaamana tuskin laskeutunut kiertorappusten paria kolmea askelta, kun hän suureksi hämmästyksekseen ja harmikseen tapasi niin hävyttömän tuttavallista naamaa pitävän Mikael Lambournen, että Tressilian oli vähällä syöstä hänet portaita alas; mutta sitten hän taas muisti, että Amylle, hänen kaikkien ajatustensa ja harrastustensa ainoalle esineelle, saattaisi olla vahinkoa siitä, että hän antautuisi väkivallan tekoihin sillä hetkellä ja siinä paikassa.
Hän tyytyikin sentähden vain tuikeasti katsahtamaan Lambourneen, niinkuin katsahdetaan ihmiseen, jota ei pidetä sen suuremman huomion arvoisena, ja yritti kulkea rappuja alas hänen ohitseen aivan kuin ei olisi häntä tuntenutkaan. Mutta Lambourne, joka tämänpäiväisen ylenpalttisen kestityksen johdosta ei ollut unhottanut kallistella viinimaljoja tukevasti, vaikkeikaan liikanaisesti, ei ollut nyt lainkaan sillä tuulella, että olisi ruvennut nöyrtymään kenenkään tuikeiden katseiden edessä, oli se sitten kuka tahansa. Hän pysäytti Tressilianin portaille ilman vähintäkään neuvottomuutta tai arkailua ja puhutteli häntä aivan niin kuin olisivat heidän keskinäiset asiansa olleet mitä parhaimmalla ja tuttavallisimmalla kannalla: »Mitä? Toivoakseni emme kanna enää kaunaa vanhoista vihoista, herra Tressilian? — Ei, minä olen niitä, jotka muistelevat mieluummin aikaisempaa ystävyyttä kuin myöhäisempää riitaa. — Minä vakuutan aina menetelleeni rehellisesti ja ystävällisesti, niin, jopa avuliaastikin Teitä kohtaan.»
»Minä en toivo Teidän ystävyyttänne», vastasi Tressilian — »hakekaa vertaistenne seuraa.»
»Hei, hei, miten sitä nyt ollaan tuittupäisiä!» ihmetteli Lambourne; »ja kuinka halveksivasti nuo aatelisherrat, jotka on varmaankin tehty porsliinisavesta, katsahtavatkaan köyhään Mikael Lambourneen! Tuota herra Tressilianiakin nyt luulisi tyttömäisimmäksi, kainoimmaksi ja imelimmäksi naiskeikariksi, joka ikinä liverteli lemmestä kynttiläin tullessa pitkälle karrelle — karstalle, miten Te nyt sitä sanotte? — Te yritätte näytellä tässä pyhimystä, herra Tressilian, ja unohdatte, että Teillä on tuolla makuukammiossanne sellainen pieni hameniekka, minun jalon herrani linnalle suoraksi häpeäksi. Ha! ha! haa! Osasinko oksaan, herra Tressilian?»
»Minä en tiedä, mitä Sinä tarkoitat», vastasi Tressilian, havaiten kuitenkin liiankin selvään, että tuolla julkealla roistolla oli vihiä Amyn oleskelusta hänen huoneessaan, »mutta jos», jatkoi hän, »Sinä olet kamaripalvelijoita ja kaipaat juomarahoja, niin tästä saat, kunhan vain jätät minun huoneeni rauhaan.»
Lambourne vilkaisi kultarahaan ja pisti sen taskuunsa, virkkoen: — »Jaa, sen minä vain tiedän, että Te olisitte saanut minun suhteeni enemmän aikaan ystävällisellä sanalla kuin tällä helisevällä kiertolaisella. Mutta oli menneeksi, hyvin maksaa, joka kullalla maksaa — eikä Mikael Lambourne ole koskaan ollut mikään pilan pilaaja eikä riemun rikkoja eikä mikään sen kaltainen. Elä ja anna muidenkin elää, siinä minun mielilauseeni — sitä minä vain en kärsi, että muutamat ne niin nostavat nokkaansa minut nähdessään kuin olisivat he puhdasta hopeaa ja minä Hollannin tinaa. Niin että kun minä nyt säilytän Teidän salaisuutenne, herra Tressilian, niin saatte Te edes katsahtaa ystävällisesti minuun; ja jos minä osuisin tarvitsemaan hieman suojaa ja turvaa jonkun pikkuruikkuisen hairahduksen takia, jollaisia, kuten tiedätte, sattuu parhaimmallekin meistä — niin, tuota, kaihan Te minua silloin muistatte — ja sitten saatte Te tehdä huoneellenne ja sille häkkilinnullenne mitä ikinä tahdotte — Mikael Lambourne välittää siitä viisi.»
»Tietä, mies!» huusi Tressilian, joka ei voinut enää hillitä suuttumustaan; »saithan jo kolikkosi.»