»Hmhyy!» venytteli Lambourne, väistäen kuitenkin, mutta mutisten närkästyneenä hampaittensa välistä ja toistellen Tressilianin sanoja — »Tietä, mies — ja saithan jo kolikkosi — mutta eipä haittaa, minä en sittenkään rupee pilan pilaajaksi, kuten jo sanoin: minä en ole mikään ärhentelevä rakki, minä — muistakaa se.»
Hän puhui yhä kovempaa ja kovempaa mitä etäämmäksi Tressilian, jota hän tunsi pelkäävänsä, ennätti kuuluvilta.
»Minä en ole tosin mikään ärhentelevä rakki — mutta en minä silti nieleskele millaisia loukkauksia tahansa — muistakaa sekin, herra Tressilian; ja tahdonpa hieman kurkistella sitä tytönheilakkaa, jonka Te olette niin mukavasti sijoittanut sinne vanhaan kummitushuoneeseenne — aaveita Te varmaan pelkäättekin, kun ette uskalla yksin nukkua. Olisinpa minä tehnyt tämän vieraassa linnassa, niin olisipa kohta kuulunut: — Portinvartijan koppiin se lurjus! — Peitotkaa sitä peijakasta! — potkaiskaa se roisto nauriina rappusia alas! — Niinpä niin, mutta nämä meidän siveät aatelisherramme ottavatkin itselleen toisenmoisia etu-oikeuksia kuin me, jotka suoraan ja teeskentelemättä palvelemme aistejamme. Hyvä — herra Tressilianin pää on minun miekkavyöni alla tämän onnellisen keksinnön takia, siitä nyt ollaan ensiksi varmoja; ja minä yritän heittää pienen silmäyksen siihen hänen Lindabrideeseensä, se nyt on toiseksi selvä.»
XI Luku.
Nyt Herran haltuun, mies — uskollisuus
Jos palkakseen vain tylyn katseen saa,
Niin poikki köys', ja merta polutonta
Venheemme käykööt eri suuntiin.
Haaksirikko.
Tressilian käveli linnan ulkopihaan, tuskin tietäen mitä ajatella äskeisestä, niin kovin oudosta ja odottamattomasta keskustelustaan Amy Robsartin kanssa, ja epäillen, oliko hän Amyn isän valtuutettuna edustajana ja lähettinä tehnyt oikein antaessaan niin juhlallisen lupauksen hänen jättämisestään oman onnensa nojaan niin pitkäksi ajaksi. Mutta miten olisi hän voinut evätäkään hänen pyyntöänsä — koska hän nyt kerran liiankin ilmeisesti oli antautunut Varneyn täydelliseen valtaan? Näin hän johdonmukaisesti päätteli. Amyn tulevan elämän onni saattaa riippua siitä, ettei hän pakoita häntä äärimäisyyksiin, ja kun ei nyt Tressilian kerran kyennyt pelastamaan häntä Varneyn käsistä, jos tämä julkisesti tunnustaisi Amyn vaimokseen, niin mitä oikeutta oli hänellä sytyttää vihaa heidän välilleen ja siten hävittää ne kotoisen rauhan mahdollisuudet, jotka tuolla onnettomalla naisraukalla ehkä vielä oli. Tressilian päätti siis tarkasti pitää Amylle antamansa lupauksen, osaksi koska hän oli kerran sen antanut, osaksi koska hän tuota kummallista kohtausta yhä uudestaan ja uudestaan muistellessaan varmistui siinä uskossa, ettei hän olisi millään oikeudella eikä kohtuudella voinut sitä kieltää.
Ainakin oli hänen nyt onnistunut hankkia varmempaa suojaa ja turvaa tuolle aikaisemman lempensä onnettomalle ja yhä vieläkin rakastetulle esineelle. Amy ei ollut enää suljettuna yksinäiseen, kaukaiseen piilopaikkaan epäilyttäväin ihmisten hoimiin. Hän oli nyt Kenilworthin linnassa, tilapäisesti aivan kuninkaallisen hovin alueella, vapaana kaikesta väkivallan uhkasta ja oli hänen määrä heti ensimäisestä käskystä astua Elisabetin eteen. Nämä seikat tulisivat suuresti tukemaan toimenpiteitä, joihin Tressilian ehkä saisi tilaisuuden ryhtyä hänen auttamisekseen.
Kun Tressilian näin mielessään punnitsi Amyn odottamattoman Kenilworthiin tulon etuja ja vaaroja, riensi hänen luokseen hätäisenä ja levottomana Wayland, joka huudahdettuaan: »Jumalan kiitos, että minä vihdoinkin Teidät löysin!» kuiskutti hengähtämättömän varovasti hänen korvaansa sen uutisen, että se nainen oli karannut Cumnorista.
»Ja on parhaillaan tässä linnassa», lisäsi Tressilian;