»minä tiedän sen ja olen nähnyt hänet. — Omasta ehdostaanko hän huoneeseeni pakeni?»
»Ei», vastasi Wayland; »mutta minä en osannut keksiä muutakaan keinoa hänen saattamisekseen hyvään turvaan, ja olin hyvinkin onnellinen tavatessani airueen, joka tiesi Teidän asuntonne — ympäristö on tosin verrattain rauhaton, suuri sali kun on toisella puolen ja keittiöt toisella!»
»Vaiti, tässä ei ole nyt aika laskea leikkiä», käski Tressilian ankarasti.
»Minä tiedän sen liiankin hyvin», vastasi seppä, »sillä onpa minusta näinä kolmena päivänä tuntunut kuin olisi nuora ollut kaulassani. Se rouva ei tiedä, mitä hän tahtoo — hän ei suvaitse Teidän apuanne — kieltää minua mainitsemasta Teidän nimeännekään — ja aikoo nyt antautua Leicesterin kreivin käsiin. Minä en olisi millään saanut häntä huoneeseenne, jos hän olisi tiennyt, kuka siellä asui.»
»Onko se mahdollista?» virkkoi Tressilian. »Mutta ehkä hän toivoo kreivin käyttävän valtaansa konnamaisen palvelijansa suhteen hänen hyväkseen.»
»Sitä en tiedä», vastasi Wayland — »mutta jos hän kerran pääsee hyviin väleihin joko Leicesterin tai Varneyn kanssa, niin on minun mielestäni tämän Kenilworthin linnan ulkopuoli meille turvallisin, sillä sieltä pääsemme nopeimmin pakoon. Eikä minun aikomukseni ole viipyä täällä hetkeäkään sen jälkeen kun olen toimittanut sen kirjeen Leicesterille; odotan vain Teidän käskyänne suorittaakseni tehtäväni. Kas tässä se on — ei — hitto sen vieköön — taisinkin jättää sen sinne koirankoppiini, heinäparvelle, missä minulle on tarjottu makuupaikka.»
»Kuolema ja kirous!» huudahti Tressilian tavallisesta pitkämielisyydestään poiketen; »ethän vain ole hukannut kirjettä, jonka merkitys voi olla paljoa tärkeämpi kuin tuhannen Sinunlaisesi lurjuksen henki?»
»Hukannutko!» vastasi Wayland kerkeästi; »sepä ulisi vasta leikinlaskua se! En, herra, minä panin sen varmaan talteen matkalaukkuni ja erinäisten muiden kapineiden joukkoon, joita ehkä tulen tarvitsemaan — minä noudan sen heti paikalla.»
»Tee niin», käski Tressilian; »ole uskollinen ja palkintosi on oleva hyvä. Mutta jos minä saan syytä epäillä Sinua, olisi kuolleen koirankin parempi kuin Sinun!»
Wayland kumarsi ja lähti matkaansa luottavan ja iloisen näköisenä, mutta itse asiassa täynnä mitä ankarinta pelkoa ja levottomuutta. Kirje oli hukkunut, se oli varma, huolimatta siitä tekolohdutuksesta, jonka hän oli keksinyt tyynnyttääkseen Tressilianin suuttumusta. Se oli hukkunut — se saattoi joutua vääriin käsiin — ja se ilmaisisi silloin varmasti koko juonen, johon hänkin oli sekaantunut; eikä Wayland isosti uskonut sen missäänkään tapauksessa jäävän salaan. Lisäksi tunsi hän suuresti loukkautuneensa Tressilianin vihanpuuskauksesta.