»Ei, jos minulle maksetaan sillä rahalla palveluksista, joissa kaulani on ollut kysymyksessä, niin onpa minun totisesti aika katsoa kinttuihini. Tässä olen minä tietääkseni tehnyt kuoleman synnin tämän komean linnan herraa vastaan, jonka yksikin sana voisi yhtä helposti viedä henkeni kuin sen lausumisesta syntynyt puhallus voisi sammuttaa penninkynttilän. Ja kaikki tämä hullun naikkosen ja huokailevan keikarin takia, joka pienen neliskulmaisen paperipalan hukkumisesta heti karkaa tikariinsa käsiksi ja vannoo, kuoleman ja kirouksen nimessä! — Sitten tohtori ja Varney! — Kyllä minä käännän selkäni koko joukolle. — Henki on kalliimpi kultaa. — Minä pakenen heti paikalla, vaikka palkkani jääkin tänne!»
Tällaiset mietiskelyt olivat kylläkin luonnollisia Waylandin kaltaiselle miehelle, joka näki sotkeutuneensa pahemmin kuin oli odottanutkaan salaperäisten ja käsittämättömien vehkeilyjen verkkoon, missä toimihenkilöt tuskin tiesivät itsekään, mitä tehdä ja mitä sanoa. Hänen kunniakseen on meidän kuitenkin lisääminen, että hänen säälinsä tuota onnetonta, hyljättyä naista kohtaan oli melkein yhtä suuri kuin hänen omakohtainen pelkonsa.
»Minä en välitä hituistakaan herra Tressilianista», ajatteli hän; »minä olen tehnyt hänen hyväkseen enemmänkin kuin kauppa oli ja tuonut hänen harhailevan naikkosensa hänen ulottuvilleen; pitäköön hän nyt itse huolta hänestä. Mutta minä pelkään sen raukan olevan suuressa vaarassa kaikkien näiden tuittupäiden keskellä. Minäpäs nousen hänen huoneeseensa ja kerron hänen kirjeensä kohtalon, niin että hän voi kirjoittaa uuden, jos haluaa. Lähettiä ei häneltä tule puuttumaan, sen uskon, sillä onhan täällä niin paljon palvelijoita herralleen kirjeitä kantamaan. Ja minä sanon hänelle myöskin lähteväni linnasta ja heittäväni hänet Jumalan huomaan, omaan johtoonsa ja herra Tressilianin suojiin ja turviin. — Ehkäpä hän muistaa sen sormuksen, jota hän minulle tarjosi — minä olen totisesti sen hyvin ansainnut; mutta on hän sentään suloinen olento, ja — vieköön piru koko sormuksen! En minä sen takia rupea hänelle vihoittelemaan. Jos minun tuon hyvän luontoni takia käykin huonosti tässä maailmassa, niin paremmathan on minulla paikat tulevassa. — Armollisen rouvan luo siis, ja sitten maantielle!»
Saalistaan tavottelevan kissan hiipivin askelin ja vaanivin katsein kulki Wayland Tressilianin luota kreivittären huoneeseen, painautuen pihojen ja käytävien seiniin ja tarkasti tähystellen kaikkea ympärillään, mutta visusti varoen itse herättämästä huomiota. Täten kulki hän linnan sekä ulko- että sisäpihan poikki ja pääsi jo suuresta holvikäytävästäkin, joka keittiörivin ja salin välitse johti niiden pienten kiertorappusten juurelle, mitkä veivät Mervynin tornin huoneisiin.
Seppä iloitsi jo mielessään välttäneensä kaikki matkansa monenlaiset vaarat ja nousi juuri rappuja ylös kaksi porrasta kerrallaan, kun hän huomasi eräästä raolleen avatusta ovesta lankeavan miehen varjon pimentävän käytävän vastakkaista seinää. Wayland peräytyi varovasti, laskeutui sisäpihalle, käveli siellä noin neljännestunnin, joka tuntui hänestä kestävän ainakin neljä kertaa kauvemmin tavallistaan, ja palasi sitten torniin, toivoen urkkijan jo kadonneen. Hän nousi epäilyttävälle kohdalle — varjoa ei enää näkynyt seinässä — hän nousi vielä muutamia askelmia — ovi oli yhä raollaan, ja hän mietti juuri, mennäkö eteenpäin vai peräytyäkö, kun se äkkiä avautui selki seljalleen, ja Mikael Lambourne syöksyi ällistyneen Waylandin kimppuun. »Kuka piru Sinä olet? Ja mitä Sinä haet tältä puolelta linnaa? Sukkelaan tähän huoneeseen ja mukisematta!»
»En minä mikään koira ole, että minä jokaisen vihellystä tottelisin», pamautti seppä, yrittäen pysyä lujana, vaikka hänen äänensä pelokas värähdys petti hänet.
»Puhutko Sinä minulle sellaisia? — Tulehan tänne, Laurentius Tapuli.»
Tavattoman iso, ruma, julmannäköinen, lähes kuusi jalkaa pitkä miehenruho ilmestyi ovelle, ja Lambourne jatkoi: »Jos Sinua tämä torni niin kovasti miellyttää, ystäväiseni, niin pääsetpä hieman katselemaan sen perustuksiakin, runsaasti kaksitoista jalkaa järven pintaa alemmas, missä muutamat hupaisat sammakot, käärmeet ja muut sellaiset tulevat pitämään Sinulle ylen hyvää seuraa. Sentähden kysynkin Sinulta vielä kerran kaikessa totuudessa, kuka Sinä olet ja mitä Sinä täältä haet?»
»Jos tyrmän ovet kerran perääni kiinni rysähtävät», ajatteli Wayland, »olen minä mennyttä miestä.» Hän vastasikin sentähden nöyrästi: »Minä olen se sama köyhä ilveilijä, jonka Teidän Kunnianarvoisuutenne tapasi eilen Weatherlyn laaksossa.»
»Ja mitä ilveilyä aijoit Sinä sitten harjoittaa täällä tornissa?» tiukkasi Lambourne. »Joukkueesihan majailee jossakin tuolla Clintonin rakennusten puolella.»