»Minä tulin tänne sisartani katsomaan», selitti ilveilijä; »hän on tuolla ylhäällä herra Tressilianin huoneessa.»
»Ahaa!» hymyili Lambourne, »siihenkö sitä tultiinkin! Kautta kunniani, noin muukalaiseksi on se herra Tressilian aivan kuin kotonaan meidän linnassamme ja varustaa kammionsa sievosesti kaikenlaisilla mukavuuksilla. Tämäpä on oiva juttu tuosta pyhästä herra Tressilianista, ja se on oleva erinäisille henkilöille yhtä tervetullut kuin minulle pullea rahakukkaro. — Kuuleppas, ukkoseni», jatkoi hän Waylandin puoleen kääntyen, »älä Sinä vihjaa pupua pakenemaan — meidän täytyy pyydystää se pesästään. No, hiiteen jo tuo surkeileva lampaannaamasi, muutoin paiskaan minä Sinut tuosta akkunasta ulos koettamaan, voiko temppuilutaitosi pitää luusi eheinä.»
»Teidän Kunnianarvoisuutenne ei toivoakseni ole kuitenkaan niin kovasydäminen», sanoi Wayland; »täytyyhän köyhänkin elää. Sallineehan Teidän Kunnianarvoisuutenne minun mennä tapaamaan sisartani?»
»Joka on sisaresi Aatamin puolelta, sen takaan», vastasi Lambourne; »tai jos asianlaita on toisin, niin sitä suurempi lurjus olet. Mutta olkoonpa hän nyt sitten sisaresi tai ei, Sinä saat surmasi miekan terästä heti paikalla, jos vielä kerran pyrit tähän torniin. Ja muistaessani — kautta säilän ja surman! — minä vien Sinut ulos tästä linnasta, sillä se on paljoa tärkeämpi tehtävä kuin koko Sinun ilveilytaitosi.»
»Mutta suvainneehan Teidän Jaloutenne huomata», puolustihe Wayland, »että minun on määrä näytellä Arionia siinä loistokappaleessa, joka juuri tänä iltana esitetään järvellä.»
»Minä näyttelen sitä itse, kautta Pyhän Kristoferin!» huusi Lambourne. — »Orioniksiko Sinä sitä sanoit? — Minä näyttelen Orionia ja sen vyötä ja seitsemää tähteä vielä kaupanpäällisiksi. Tule mukaan, Sinä sen vietävän lurjus ja roisto — seuraa minua! — Tai seis — Laurentius, hoiteleppas Sinä häntä.»
Laurentius kahmaisi vastustelematonta ilveilijää kauluksesta, ja Lambourne opasti heidät nopeasti samalle hyökkäysportille eli sala-aukolle, jonka kautta Tressilian oli palannut linnaan ja joka oli tehty läntiseen muuriin verrattain lähelle Mervynin tornia.
Kiireisin askelin kulkiessaan tornilta hyökkäysportille pinnisti Wayland turhaan aivojaan keksiäkseen keinoja onnettoman kreivittären auttamiseksi, sillä huolimatta omasta uhkaavasta asemastaan tunsi Wayland syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta kun hänet heitettiin ulos linnasta ja kun Lambourne kauhistavasti kiroten julisti, että hän heti paikalla pääsisi hengestään, jos hän yrittäisi takaisin, nosti hän kätensä ja silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen Jumalaa todistajakseen, että hän oli viimeiseen asti puolustanut sorrettua ja vääryyttäkärsiväistä; sitten käänsi hän Kenilworthin ylpeille torneille selkänsä ja lähti etsimään vaatimattomampaa ja turvallisempaa pakopaikkaa.
Laurentius ja Lambourne katselivat hetken aikaa Waylandin jälkeen ja kun he sitten ryhtyivät astuskelemaan torniinsa takaisin, puhutteli edellinen toveriaan seuraavasti: »Älä usko minua milloinkaan enää, Lambourne, jos minä arvaan, miksi Sinä ajoit tämän miesraukan linnasta, vaikka hänen piti esiintyä juuri alkavassa näytelmässä, ja kaikki tämä vielä sitten jonkun tytönheilakan takia.»
»Ah, Laurentius», vastasi Lambourne, »Sinä ajattelet sitä Slingdonin tumma-ihoista Johanna Juggesia ja Sinä säälit inhimillistä heikkoutta. Mutta älähän hätäile, Sinä jalo Tyrmän herttua ja Hornan kreivi, sillä Sinä käyskentelet tämän asian suhteen yhtä suuressa pimeydessä kuin jos oleilisit omilla alueillasi tornin uumenissa. Tiedä siis, Sinä suuresti kunnioitettava Kenilworthin Alamaitten kuningas, että meidän korkeasti ylistettävä herramme Rikhard Varney antaisi niin paljon sen samaisen Tressilianin takkiin pistetystä reijästä, että me sillä saisimme pystyyn ainakin viidetkymmenet öiset juomakemut ja että meillä olisi täysi oikeus ja valta lähettää hovimestari sen tuhannen tuuteriin, jos hän tulisi hätyyttämään meitä liian aikaisin kolpakkojemme äärestä.»