»No, jos kerran asia niin on, niin oikeinpa teit», mukautti Laurentius Tapuli, Kenilworthin linnan ynnä sen Vapauden ja Kunnian Ylivalvoja, eli tavallisella kielellä vanginvartija; »mutta mitenkäs sitten käy, kun Sinä menet kuningatarta vastaan, Lambourne, sillä kaihan Sinun täytyy seurata isäntääsi?»
»Sinun, rehellisen vankilain ruhtinaan, täytyy pitää vahtia minun poissa ollessani. — Päästä Tressilian sisään, jos hän pyrkii, mutta varokin, ettet laske ketään pois. Jos se hameniekka yrittelisi pistää sieltä nokkaansa ulos, kuten hän ehkä tekeekin, niin aja hänet pesäänsä raikkain sanoin — hän on vain viheliäinen näyttelijätär, kun oikein suoraan puhutaan.»
»Mutta sittenhän», keksi Laurentius, »olisi minun parasta työntää hänen tielleen se rautaportti, joka on niiden kaksois-ovien ulkopuolella, ja saada hänet siten pysymään koreasti kolossaan ilman enempiä mutkia.»
»Tressilian ei pääsisi silloin hänen luokseen», vastasi Lambourne hetkisen mietittyään. »Mutta se ei haittaa mitään — hänet tullaan keksimään Tressilianin huoneesta, ja sillä hyvä. — Mutta tunnusta pois, Sinä vanha yökönsilmäinen tyrmätonttu, että Sinä pelkäät pitää yksinäsi vahtia tässä Mervynin tornissa?»
»Mitä pelkäämiseen tulee, Lambourne», virkkoi äijä, »niin en minä välitä siitä senkään vertaa, kuin että kerran avaintani vääntäisin; mutta kummia on kuultu ja nähty tässä tornissa. — Olethan Sinä kai kuullut sinäkin lyhyenä aikana, minkä olet Kenilworthissa ollut, että siellä kummittelee Artur Mervynin henki; tämä Mervyn oli hurja sissipäällikkö, jonka julma Mortimer Walesin rajakreivinä ollessaan otti vangiksi ja joka sitten sanotaan murhatunkin tässä hänen nimellään mainitussa tornissa?»
»Oh, minä olen kuullut sen jutun viisisataa kertaa», vastasi Lambourne, »vieläpä senkin, että aave aina silloin pitää pahinta ääntä kun alhaalla keittiön valtakunnassa kiehutetaan laukkaa ja kaurapuuroa tai paahdetaan juustoa. Santo Diavolo, mies, pidä kitasi, minä tunnen sen tarinan juurta jaksain!»
»Etpähän, etpähän tunnekaan», intti vanginvartija, »niin viisas kuin oletkin olevinasi. Ah, on kauheaa murhata vanki koppiinsa! — Sinä, joka voisit noin vain lävistää miehen pimeällä kadulla, et tiedä siitä mitään. Jos hieman kopahuttaa niskoittelevaa ukkia avaimilla pääkuoreen ja käskee hänen pysymään hiljaa, niin se on minun mielestäni vain hyvän järjestyksen pitämistä vankilassa; mutta kun vedetään miekka ja tapetaan hänet tappamalla, kuten tehtiin sille walesilaiselle, niin se se panee kummitukset liikkumaan ja se se saattaa muutamiksi sadoiksi vuosiksi vankilan mahdottomaksi kenenkään säädyllisen ihmisen asua. Ja minä pidän niin paljon vangeistani, niistä ihmisparoista, että minä olen pistänyt hyviä ritareita ja korkeasukuisia herroja, jotka ovat sattuneet tekemään erinäisiä ratsastusretkiä maanteille tai leikkaamaan isäntäni Leicesterin kreivin kunniaa tai tekemään muuta sen suuntaista, viisikymmentä jalkaa maan alle mieluummin kuin olisin sulkenut heidät tuonne yläkamariin, jota ne sanovat Mervynin kopiksi. Ja kautta kahleita kantavan Pyhän Pietarin, minä ihmettelenkin suuresti, että jalo kreivi tai herra Varney ovat tulleet ajatelleeksikaan sijoittaa vieraitaan sinne; ja jos se herra Tressilian on voinut saada sinne jonkun seurakseen, ja päälle päätteeksi kauniin neitosen, niin on hän minun mielestäni sen hyvin ansainnut.»
»Minäpä sanon Sinulle», julisti Lambourne, käyden vanginvartijan huoneeseen, »että Sinä olet aika aasi. — Mene vetämään se rautaporttisi rappusten sulkeiksi, äläkä vaivaa älykoppaasi kaikenlaisilla kummitusjutuilla. — Saatappas tänne tuo viinihaarikka, mies, sainpa pienen palavan sen roiston kanssa rimpuillessani.»
Lambournen vetäessä pitkiä siemauksia suoraan viinihaarikasta, maljaa käyttämättä, selitteli vanginvartija edelleen uskoaan yliluonnollisiin asioihin.
»Sinä olet viipynyt vasta muutamia tunteja tässä linnassa ja koko senkin ajan olet Sinä, Lambourne, ollut niin juovuksissa, että Sinä olet ollut sekä kuuro ja mykkä että sokea. Mutta eiköpähän tuo kerskailemisesi hieman talttuisi, kun viettäisit yön kanssamme täyden kuun aikana, sillä silloin telmää kummitus kauheimmin; ja etenkin jos vielä kävisi vinkuva tuuli luoteisesta, sade räiskyisi ja ukkonen jyrähtelisi. — Voi mun päiviäni sentään mikä rätinä ja roikina ja voihkaminen ja ulvonta silloin kuuluu Mervynin kopista, aivan kuin tuosta päittemme päältä, niin ettei ole aina kaksi neljännestä paloviinaakaan saanut pysymään minua ja poikiani hiukankaan reippaalla tuulella!»